sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Ajattelun harharetkilläkö. Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 5


31.12.2023        132

Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 5

Tietysti on myös kysyttävä sitä mikä tuon massiivisen kirjan sisällössä sitten oikein kiinnosti? Olihan siinä paljonkin. Varmasti tärkeää oli se, että siinä puhuttiin toisista maailmoista, toisista asutetuista maailmoista ja arkkitehtonisista eli rakennetuista maailmoista. Kaiken tuon rinnalla Raamattu jota yhä enemmän aloin myös tuntemaan tuntui todella köykäiseltä kamalta, aikansa eläneeltä kerta kaikkiaan. Se kirja kiehtoi monella tavalla. Siinä oli huikeaa historiaa, geologiaa, maantiedettä, bilogiaa ja evoluution valtaisa ihme eli sen jokaisessa juonteessa. Ja kaiken lisäksi mikään ei tuntunut enää ristiriitaiselta. Kaikki oli mahdollista jos vain jaksoi tehdä hillittömästi töitä lukiessa tuota kirjaa ja sulatellessa sen sisältöä.


Sitten oli myös yksi toinen asia. URANTIA-kirjan Jumala-kuva ei tuntunut ollenkaan loukkaavalta. Kristinusko tuntui niin kammottavalta uskonnolta sen sisältämän sovitusopin kannalta. Mitä enemmän kristinuskon teologiaan vain perehtyi niin sitä kauheammalta asia tuntui. Monta kysymystä pyöri silloin päässä. Miksi Jumala loi epätäydellisen maailman joka sitten tarvitsi sovitusta? Meidän maailmamme ei voi olla ainoa maailma edes kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta; mikä on silloin Jeesuksen asema tuossa rakennelmassa? Kuinka ihmiset voivat edelleenkin uskoa kuten kristinusko opettaa? Kaikkien kysymysten ja sen varmuuden tunteen pohjalta jota URANTIA-seikkailuretken alussa tunsin saatoin edelleen kysyä psalmin 8 kirjoittajan sanoin “Mikä on ihminen? Eikä ainoastaan kysyä vaan vakavasti asiaan eläytyä.


Nuorena uskonnollinen kokemus on aina voimakkampi mitä se vanhemmiten koskaan on. Tunne on hurmoksellisempi ja sen tuntee myös ruumiillisempana. Siinä on paljon samaa kuin on rakastumisen tunteessa. Tosin uskonnollisen kokemuksen tuoma tunne on erilainen. Se ei ole epävarma eikä raastava jos tunne on yksipuolinen. Kummatkaan eivät myöskään sulje pois toista mutta sukua ne eivät ole vaikka ne samoista aineista tehty onkin. Nimittäin vaikka Jumalaa et näe etkä aina koe saavasi vastaustakaan niin voit joskus olla täysin varma ja lohdutettu. Rakastuneena eläminen on taas hyvin raastavaa. Ja jos saat tunteillesi vastakaikua niin tilanne muuttuu monin verroin rankemmaksi.


Ja koska Helsinkin oli iso kaupunki niin siellä sai myöskin paljon uusia kavereita. Monen vuoden yksinäisyyden jälkeen oli vallan hienoa kokea että löysi monenlaista sukulaissieluisuutta. Se oli asia jota ei oikein jaksanut edes uskoa todeksi. Siis sitä että kelpasit jonkin kaveriksi aivan omista lähtökohdistasi. Et tarvinnut mitään naamareita eikä sinun tarvinnut pitää yllä raskasta roolia. Monet noista ystävyys-suhteista jatkuvat vielä tänäkin päivänä.  Keväällä 1986 olin löytänyt suuren jouko noita URANTIA-ihmisiä ja opiskelijaelämän kautta oli toinen mokoma lisää, ja pian ensimmäisen opiskeluvuosien työpaikan kautta elämään oli tuleva yksi joukko lisää. Nykykielellä asiasta voisi varmasti puhua “verkostoitumisena.” Ihminen pystyi siihen ilman internettiä, facebookkia ja kännyköitä.


lauantai 30. joulukuuta 2023

Pakkasten aikaan. Pransun mietteitä. Vol 4.


 30.12.2023        131

Pakkasten aikaan. Pransun mietteitä. Vol 4.


Mutta kai siihen on sitten suostuttava ja vieläpä mukauduttavakin. Turha on taistella taivon valtoja vastaan ja kevättä vastaan yleensäkin. Se tulee ja vie mennessään talven. Nyt olemme saaneet elää hyvän vuoden. Aivan loistava talvi ja kuuma kesä. Tulevasta emme vielä mitään tiedä. Mutta onhan kesä kuitenkin kesä! Vaikka se lyhyt meillä onkin niin on se kuitenkin aika jolloin voi tehdä asioita joita talvella ei voi tehdä. Kesä tarvitaan jotta vilja taas kerran nousisi ja kasvaisi kaikki muukin. Että saisimme leipää takalistoon. Että olisi se sininen taivas ja vihreät niityt ja pienen tytön kesälaulu. Mutta kun sato on korjattu ja säilötty, niin tulkoon talvi aina jälleen kaikessa voimassaan. Kesän palvonta on ihan jees ja muutenkin hyvä asia, mutta kulunut vuosi on osoittanut sen että tämä meidän arktinen kansakunta on unohtanut sen kuinka talvea vietetään! Talvi on saanu vallan jos jaksan niin huomenna lähden ajelulle kenenkään estämättä ja haluasin nähdä punaisia taloja, olkipaaleja latojen päädyssä ja päivä päivältä kasvavan vielä matalan auringon. Nyt viimeistään olisikin erinäisten talvi-seminaarien aika. Itse maan hallituskin voisi pitää oikein talviaiheisen iltakoulun ja pääministerin tulisi antaa talviaiheinen lausunto. Se on sitten olympiavuosi ja kuudennet kisat tässä maassa ollessa. Ja kuudennet minulle ylipäänsä. On talviurheilukausi. Mäkihypp-ykausi alkaa kohta kunnolla ja saapas nähdä missä maassa on parhaat pyllistäjät. Tiedä vaikka puolalaisilla olisi tasainen ja vahva joukkue ja ennen kaikkea yllätys-valmis. Mäkihyppy on aika pienen porukan harrastama laji noin maailmanlaajui-sesti. Liekö lajilla vain pari tuhatta tosimielistä harrastajaa. Laji on kuitenkin yksi näyttävimmistä urheilulajeista. Näyttävä ja näyttävä. Edelleen olen sitä mieltä että muutaman kymmenen valovuoden päästä planeetallemme tutkimusmatkalle tullut ufomiesten joukko olisi todella ihmeissään. He raportoisivat kotoplaneetalleen ihmeellisistä keskipakopyllistelijöistä joita monikymmentuhatpäinen joukko seuraa haltioissaan. Tapansa kullakin planeetalla. Tänään on sitten laskettu lumilinnan perustukset ja suunniteltu kissan talviulkoilureittejä. Pienestäkin lumimäärästä saa jo hyvän perustuksen jos vain on ahkera. Tosin kannattaa pukeutua lämpimästi ettei ole illalla hartiat jumissa ja junturassa. Sekin on asia jota ei koskaan opi. Mutta onhan se kivaa kun lumilinnan kivijalka on sitten valmis. Ei ole nykyään kahta samanlaista talvea peräkkäin. Nyt ollee vähän leudompaa ja leppeämpää. Josko uutenavuotena olisi suoja. Lumilinnan kanalta olisi suoja hyvästä. Toisaalta muovilaatikoilla tekee varsinaisia ihmeitä ja kummaakin. Lumipyramidi olisi kova sana mutta siihen tarvittaisiin vähän orjatyövoimaa tai ainakin vapaaehtoisia. Noin 5 metriä korkeaan lumipyramidiin tarvittaisin vallan julma määrä isoja lumitiiliä. Menisi siinä muutama viikko tuossa projektissa parikymmenpäisellä porukalla. Ja tietenkin kenttäkeittiö joutuisi koko ajan tuottamaan hernesoppaa. Glögiä menisi myös tynnyrikaupalla. Jäädään tässäkin odottelemaan parempia aikoja. Ei tässä muuta voi todellakaan sanoa kuin että kyllä talvi on mukavaa aikaa. Talvella en niin usein katso Pärtyn kärsiviä kasvoja. Tiedän kyllä että kaikki eivät ole samaa mieltä. Ja olihan meillä aivan oikea talvimyrskykin, tai ainakin yritelmä. Jotenkin tuntuu siltä että ei enää osata viettää talvea saatika sitten varautua siihen. Tai ainkain näyttää siltä että talvesta tehdään niin valtavan iso numero. Tuudittautiinko meillä sitten takavuosina liiaksi tulevaan ilmastonmuutokseen ja kieltämättä leutoihin talviin joita saimme nähdä, elää ja kokea. Viime vuoden opetusten jälkeenhän meidän olisi pitänyt järjestää monenlaisia talviseminaareja, mutta se pikkutyttö vain pauhaa. Kaikki siksi että tästä talvesta selvittäisiin paremmin. No ainakin Valtion rautateillä asiaan on ilmeisesti valmistauduttu paljon paremmin. Silti junat ovat myöhässä. Muistaakseni noin 20 vuotta sitten asiasta ei tehty mitenkään isoa numeroa. Mutta ajat muuttuvat ja ainakin tässä tapauksessa täytyy sanoa että valitettavasti näin on päässyt käymään, siis että ajat ovat muuttuneet ja me niiden mukana. Taas on uusi talvipäivä illassaan ja huomenna on uudempi edessä. 


perjantai 29. joulukuuta 2023

Tanka. Toivon sisarko.

                                                                    


                                                                 29.12.2023        130

                                           Tanka. Toivon sisarko

toivon sisarko
mutta kumpi on ensin
täyttääkö pitää
joulun aikana aina 
kestääkö sylvesteriin 

torstai 28. joulukuuta 2023

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 4


28.12.2023        129

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 4 


Ensimmäisen vuoden keväällä jonkinlainen työsynteesi alkoi valmistumaan päässäni. Kysehän oli siitä että aivot ja siinä sivussa mieli pääsivät oikeaan opiskelurytmiin kiinni. Opiskeluille oli oma aikansa ja URANTIA-kirjalle omansa. Virheiden kautta opittiin oikea rytmi ja tieto myös pysyi päässä. Kun jälkeen päin ajattelee sitä mistä oikein oli kyse niin siitähän se, että päähän valmistui muutama kansio ja oikeat asiat olivat oikeissa paikoissaan. Ei se sen monimutkaisempaa ole. Paljonhan omasta mielestäni aikaan sain vaikka opintoviikkomittarissa ei lukemat niin korkealle päätyneetkään.


Mutta niin siinä vain kävi että erään pohjoisen pojan ajatukset eivät pysyneet hänen omassa päässään. Ei voi olla toivoakaan käännynäisen saamisesta jos asiaa ei ole itse sisäistänyt. Mutta tässäkin suhteessa kuuntelin varoituksen sanoja aivan liian myöhään. 1980-luvun puolivälissä opintonsa aloittanut porukka oli aika tavalla yksioikoista semminkin kun elimme vielä pysähtyneisyyden aikaa. Poikkeavuutta ei aina katseltu niin hyvällä ja muutenkin. Tietenkin oli oma joukkokunta joka oli hyyvinkin vapaamielinen ja uusistakin asioista innostunut. Seura tekee kaltaisek-seen ja vakka valitsee kantensa. Opiskelijoiden istumajärjestys kuvasi paljon hengellistä suuntautumista. Isoilla massaluennoilla oli noin 200 henkeä aivan kuin eduskunnassa ja se oli tarkkaa puuhaa. Nipot istuivat omassa sektorissaan, funkut olivat tiiviisti omassa lössissään, samoin lessut ja körtit. Etsijät ja vapaamielisem-mät istuivat keskustasta vasempaan yläoikealla katsottuna tietysti opiskelijan vinkkelistä kohti luennoitsijaa. Koetin puhua havainnoistani joillekin kurssitoverei-lleni. Vastaanotto oli aika tympeä ja katseesta huokui: “Eikö sinulla todellakaan ole muuta mietittävää?!


Eniten minuakin hämmästyttää jälkeenpäin tuon ajan ajattelun yksioikoisuus ja vaihtoehdottomuus. Mutta jos oli jo nuoremmiten tottunut siihen että sai osakseen vähän outoja katseita ja kummeksuntaa niin moisestahan sai vain lisää speedyä ja asennetta. Ja kun tiesi myöskin sen mitä noilla joillakin oli itsellään edessään niin en voinut tuntea muuta kuin sääliä noita ahdistuneen koirankatseisia tyyppejä kohtaan. Monilla oli edessään uskonkriisi jo toisena opiskeluvuotenaan ja kun vaihtoehtoa ei ollut niin edessä oli vain tyhjyyttä…


Ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingissä alkoi pian olla päätöksessään ja työpaikkakin oli tullut hankittua. Talven mittaan olin saanut jo jonkin verran enemmän rahaketta pidettyäni NMKY:n poikakerhoa Santahaminassa. NMKY-touhuun liittyi myös maanataisin pidetty kerhosihteerien kokous Vuorikadun päämajassa. Kokouksen päälle saimme syödäksemme tuhdin lounaan. Kokous oli välillä pitkä ja saimme kuulla pääsihteeri Mauri Virtasen kauheata paatostelua ja narisevaa ääntä. Mutta mitäpä ei kestäisi ilmaisen lounaan odottaessa. Minulla oli yleensä takana rankka viikonloppu. Lauantaina oli juossut noin 30 kilometriä. Pyhäaamuna ei todellakaan ollut mielessä mikään kirkkokäynti vaan noin kymmenen kilometrin verryttelylenkki ja taas illalla 20 kilometriä. Ensin 10 kilometriä kovaa röykytystä ns. vauhtileikin muodossa ja päälle vielä toisen 10 kilomertriä hyvin hiljaista verryttelyjuoksua. Seuraavana vuonna lisäsin tuohon sunnuntai-iltaan vielä nloin 90 minuuttia ergometriä päälle. Yleensä olin maanantaisin sudennälkäinen ja olin nukkunut viikon ensimmäisen päivän aamuna herättyäni monesti tuollaiset 13-14 tuntia. 


Kevään voittaessa olin voittanut myös monta masennuksen tunnetta ja päässäni alkoi muodostumaan yhä motivoidumpi synteesi teologian opiskelujen ja URANTIA-kirjan suhteen. Harmia vain tulisi tuottamaan jatkossa se, että liian moni tiesi tuosta asiasta jonka olisin halunnut pitää salaisuutena. Kevät oli syksyä viisaampi ja opintoviikkojakin oli kertynyt peräti parikymmentä. Rinnassa oli syntynyt myös suuri rakkaus raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa kohtaan. Ja kieltämättä nautin siitä hieman oudon miehen roolista jonka olin kurssitovereitteni joukossa pystynyt luomaan aivan melkein sattumalta ja ilman suurempaa vaivaakin.


keskiviikko 27. joulukuuta 2023

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 3


27.12.2023        128

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 3


Ja kun oli kerran päästy opintoryhmän toimintaan mukaan niin olihan se sitten vallan mukaisaa. Myöhemmin olin itse perustava uuden opintoryhmän joka kokoontui Rickhardinkadun kirjaston ryhmätyöhuoneessa. Aikaa siihen vain menisi tuosta hetkestä 10 vuotta. Sama ryhmä taitaa olla toiminnassa vielä tänäkin päivänä. Olo oli siis vallan mahtava tuona syksyisenä päivänä vuonna 1985. Siitä on jo todellakin kohta aikaa 24 vuotta joten laulu “Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta” soi yhä lujempaa päässäni ja yhä useammin.


Opintoryhmä muodosti suuren sisällön elämääni ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, kokoontuihan se joka toinen lauantai vaiko peräti joka lauantai. Sittä on jo niin pitkä aika ettei ihan kaikkea jaksa muistaa. Joka tapauksessa kävi niin että olin sieltä aika harvoin poissa. Kaikista suurin anti asiassa oli se, että pääsin käsiksi vanhoihin käännöksiin joita Suomen kielelle oli tehty. Vihdoin koko homman laajuus alkoi valkenemaan minulle. Samalla kertaa opinnot jäivät yhä enemmän syrjään. Ensimmäisen syksyn saldo oli aika vaatimaton. Onneksi silloin Valtion opintotukikeskus oli vielä varsin vapaamielinen instanssi. Elettiin Mauno Koiviston ensimmäisen presidenttikauden puoltaväliä ja maailmantaivaan kiintotähdeksi oli noussut veli Gorba.


Tapanani ei ole koskaan ollut ujostella missään asiassa eikä missään yhteydessä, siis mihin olen mennytkin niin olen tehnyt sen aika tavalla täysillä. Yhtäällä tuona ensimmäisenä opiskeluvuonna oli hirveä vimma vihdoinkin lukea läpi koko massivinen opus, toisaalta tunsin melkoisen alemmuuskompleksin oireita vanhempiin lukijoihin nähden. Sain joukossa kyllä todella hyvän vastaanoton, porukoissa ei todellakaan ollut kovinkaan monta alle kolmikymppistä. Ja kun olin vielä teologian opiskelija niin johan minuun jopa aletttiin asettaa melkoisia odotuksia tulevana URANTIA-pappina. Tänään ei pidä katua mitään mitä joskus on tapahtunut mutta sen voin sanoa että moista kaksoiselämän painolastia en kyllä haluaisi kenenkään päälle. Mutta jos asiaa tarkastelee näin neljännesvuosisadan jälkeen niin kyllähän ilmassa oli todella suuren seikkailun tuntua…


Ja miten mielenkiintoista porukkaa siellä tapasikaan. Oli eräskin mies joka yritti kovasti sovittaa yhteen URANTIA-kirjan ja Paavalin ajatusmaailmaa. Ensimmäisen vuoden mittaan perehdyin kyllä teologiaan vaikka en niin kovin paljon suorituksia aikaan saanutkaan. Tuolla tässä nimeltä mainitsemattomalla kaverilla eivät riittäneet rahkeet tuossa projektissa vaan hän vaipui lopullisesti syvän masennuksen kautta pysyvään työkyvyttömyyteen. Moni tuon opintoryhmän vanhemmista henkilöistä on kuollut vanhuuteen ja luonnollisella tavalla. Pari heistä on kuollut traagisesti. Toisen elämäntarinaa valotan jossakin vaiheessa enemmän ihan inhimillisessä mielessä varoittavana esimerkkinä. Asiaa on vaikea pukea sanoiksi mutta koetan parhaani. Toinen kuoli immuunikatoon jo viitisentoista vuotta sitten. Molemmat kaverit olisivat tänään reilut viisikymppisiä. Elettiin aikaa jolloin AIDS oli nuori. 


Ravintoloissakin liikuin oppiakseni tuntemaan ihmistä ja ihmisluontoa. Kerran tapasin erään naisen joka oli noin reilut kolmivitonen. Hän oli vahvasti meikattu ja puuteroitu ja arvelin hänellä olevan jonkinsortin bändäritaustan. Hän jopa puhui nyttemmin edesmenneestä Kirka Babitsinista. Hän itki ja näytti minulle tuoretta sairaseläkepäätöstään. Juotuaan muutaman drinkin hän kehui kovasti nuorta ja jäntevää juoksijan olomuotoani, halusi kosketella kiharoitani, ja sanoi että meillä voisi olla ihan kivaa yhdessä ja tekisi mielellään minulle “Hyöritä, pyöritä pellavapäät…” Sanoin että sydämeni on jossain lahden takana ja että olen uskovainen mies…” Ymmärsin nimittäin varsin hyvin minkä takia hän oli tuon sairaseläkepäätöksensä saanut. Mutta puhuimme monista asioista oikein pitkään…


tiistai 26. joulukuuta 2023

Pakkasten aikaan. Pransun mietteitä. Vol 3.



26.12.2023        127

Pakkasten aikaan. Pransun mietteitä. Vol 3.



”Kiinalaiset ovat maailman suurin kynsilaukan tuottaja. He, siis kiinalaiset, ovat syöneet kynsilaukkaa aivan valtaisia määriä historian saatossa. Kynsilaukan syönti on varmasti vaikuttanut heihin ja lisännyt varmasti tuon kansan viisautta. Kiinalaiset eivät ole näihin päiviin saakka olleet kovin innostuneet ilmastosopi-muksista. Nyt on nähtävissä pientä innostusta asiaan. Vaan  onkohan  asia niin,  että  homma  on kaatunut  lähinnä  perustavaa  laatua  olevaan  virheeseen.  Ehkä vain yritettiin varsin  yksipuolista  ratkaisua  joka  olisi  estänyt  ilmaston  lämpeämisen.  Otetaanpa  tähän  oppia  vaikkapa  Pohjois-Amerikan  NHL-liigasta  jossa  solmitaan  ns.  kaksisuuntaisia  pelaaja-sopimuksia.  Jos  sinulla  on  yksisuuntainen  pelaajasopimus  niin  saat  saman  palkan  pelasit  sitten  ylemmässä  tai  alemmassa  liigassa.  No  tähän  ilmastonmuutosasiaan  ei  tätä   periaatetta  oikein  voida  soveltaa  mutta  tuo  nimitys  “kaksisuuntainen”  ansaitsee  tulla  käyttöön,  tosin  eri  merkityksessä. Nimittäin  voi  olla  niinkin  että  tavoitteet  oli asetettu  aivan  liian  matalalle  kun  ilmastosopimuksesta  tehtiin  yksisuuntainen  eli  tavoiteltiin  vain  ilmaston  lämpenemisen  estämistä  tulevien  vuosikymmenten  aikana.  Eihän  tuossa  ole  edes  yhtikäs  lainkaan  älyllistä  kunnianhimoa.  “Tyhjän  saa  pyytämättäkin”  sanoisi  tähän  Isoisä Joakim.  Eikö  ole  aika  kummallista  että  ilmastosopi-muksesta  on yritetty tehdä aivan  väen  väkisin  juuri  yksisuuntaista.  Jos  siihen  olisi  otettu  mukaan  vaatimus  siitä,  että  ilmasto ei  saa  kylmetä  seuraavan  sadan  vuoden  aikana  keskimääräisesti enemmän  kuin  -2  astessa  celssiusta  niin  ehkäpä  kiinalaisetkin  olisivat  innostuneet  siitä  paljon enemmässä  määrin jo alusta alkaen.  Samalla  tällainen  tavoite  olisi  herättänyt  paljon  enemmän  älyllistä,  jopa  suorastaan  filosofista  mielenkiintoa  asiaan. Pitäisi  kuitenkin  muistaa  se,  että  ikuisen  keskustan  valtakunnan  han-pojille  on  aika  turha  mennä  sanelemaan  mitään  tiukkoja  vaatimuksia.  Meidän  on  vaan  niin  vaikea  uskoa  sitä  että  heillä  on  oma  rytminsä  tajuta  asioita  ja  panna  niitä  toimeen.  Kiinassa  esimerkiksi  dynastianvaihto  on  vienyt  aina  monta  sukupolvea.  Meidän  pahanhajuisten  ja  huonotapaisten  auringonlaskun  maan  ihmisten  on  turha  arvostella  kiinalaisia.  Vaikka  kiinalaiset  ovat  kirjanneet  uuteen  perustuslakiinsa  ns.  ihmisoikeusvaatimuksen  niin  he  käsittävät  asiat  hiukan  eri  tavalla  kuin  me.  He  ajattelevat  asioita  hierarkisesti  ja  tällä  hetkellä  Kiinan  johtajille  merkitsee  enemmän  ihmisten  vaatettaminen,  ruokkiminen  ja  se  että  jokaisella  on  riittävän  hyvä  asunto  välttämättömine  mukavuuksineen.  Muutaman  rikollisen  teloittaminen  voi  länsimaissa  tuntua  kauhealta  mutta  kiinalaisen  mielestä  siinä  ei  ole  mitään  kummallista.  Kukaan kiinalainen, ei kukaan heidän mahtavista johtajistaan eikä vähäisinkään "riisinpolkija" halua nähdä uudelleen sellaista sekasortoa kuin Maon aikainen kulttuurivallankumous oli. Ei sellaista sekasortoa eikä pienempääkään nahinointia. Kaikki haluavat rauhaa ja menestyksellisä aikoja; poikia, tyttöjä ja kivitaloja. Kiinalaisten  kiinalainen  identiteetti  on  vieläpä  kasvamaan  päin  ja  kun  maailma,  jos  se  kapitalistisena  mielii  säilyä, on  rähmällään  Kiinaan päin  niin voidaan  kysyä:  onko  Ikuinen  Keskustan  Valtakunta  koskaan  ollut  näin  mahtava? Että  jos  vaadimme  heiltä  meidän  näkökulmastame  suurten  asioiden  ratkaisemista  parissa  vuodessa  erehdymme  hyvin  perusteellisesti.  Kiinalaiset  kyllä  tajuavat  asian  itse  kunhan  siihen  annetaan  tarpeeksi  aikaa.  Ehkä  viesti  olisi  mennyt  perille  paremmin  heti alkuunsa jos  heille  olisi  puhuttu  nimenomaan  kaksisuuntaisesta  ilmastosopimuksesta.  Tyytyväiset,  jos  kohta  salaovelat  ilmeet  olisivat  levinneet  kitanien  kasvoille  ja  kämmenet  olisivat  menneet  paidanhihojen  suista  sisään,  oikea  käsi  vasemmasta  ja  vasen  oikeasta,  ja  tätä  olisi  seurannut  syvä  ja  kohtelias  kumarrus.  “Kaksisuuntainen  ilmastosopimus.  Tähän  on  koira  haudattuna.  Olkoon  haudattuna!  Tärkeintä  että  on  koira,  oli  se  haudattu  tai  ei,  ja  sen  koiran  syömme  me.”  Tyytyväisenä  keltainen  mies  olisi  voinut  todeta:  Vihdoinkin  viisautta  lännestä;  EX  AURORA LUX." Sitä se kynsilaukan syöminen teettää, noin pitkällä tähtäimellä!”” Soitan asiasta Elmerille kunhan kerkeän ja olen saanut pitää tätä salaisuutta hetken mielessäni. Erityisesti tuo sana riisinpolkija on niin hykerryttävä. Sellaisia maassa varmasti on valtava määrä, pieniä ihmisä jotka ovat osa valtavaa muurahaispesää. Sitten nuo salaovelat ilmeet ja tietenkin kaksisuuntainen ilmastosopimus ja haudattu koira.”


maanantai 25. joulukuuta 2023

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 2


25.12.2023        126

Ajatttelun harharetkilläkö? Muistoja opiskeluajoilta ja Urantia-harrastuksesta. vol. 2


Vuodet 1983 – 1985 menivät monenlaisten muiden harharetkien ja seikkailujen merkeissä aina kevääseen 1985 saakka. Kirja kulki mukana mutta siihen perehtyminen oli sitten vähän niin ja näin. Kyllä siitä monelle tuli puhuttua vaikka sisältöä ei juuri sen kummemmin tuntenutkaan. Samaan kokemukseen törmäsin myöhemmin keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Mutta näinhän on asian laita yleensä minkä tahansa innostuksen kanssa. Jälleen on sanottava: “Se joka puhuu ei tiedä ja se joka tietään ei puhu!” Se on toki myönnettävä että kieli oli tavattoman hankalaa kaikkine merkillisine termeineen. Vuonna 1984 Israelissa ollessani kirjoitin sitten URANTIA-säätiön Chigacon toimistoon ja kysyin olisiko Suomessa joku pitempiaikainen lukija jonka puoleen voisin kääntyä. Ja sellainenhan löytyikin…


Syksyllä 1985 oli sitten edessä siirtyminen Helsinkiin. Teologiaahan sinne peri-aatteesa oltiin menossa opiskelemaan mutta mielessä oli moni muu asia. Noina vuosina tuli juostua aika tavalla ja parhain viikko keväällä 1987 tuotti 160 kilometriä. Ja kun kaiken lisäksi tuli vielä luettua URANTIA-kirjaakin oikein urakalla niin jotenkin teologian opiskelu jäi enemmän kuin lapsipuolen asemaan. 


Helsingissä odotteli ihan mukava porukka pitkän linjan urantisteja joista rohkenen mainita jo ajasta iäisyyteen siirtyneen Aili Nurmiahon ja Joel Rehnströmin. Molemmat olivat olleet jo 1960-luvulla mukana Suomen interplanetistit-nimisessä yhdistyksessä. Muistan hyvin Joelin ruskeakantisen URANTIA-kirjan, sen ensimmäisen painoksen. Kyseiseen mieheen otin yhteyttä keväällä 1985 Israelista palattuani ja valmistautuessani teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Tarkoitus oli sitten syksyllä tulla mukaan opintoryhmätoimintaan ja niin tapahtui.


Niinpä tein sitten eräänä lauantaina rantautumisoperaation Mechelininkadun opintopiirin joka kokoontui Pauligin huvilalla. Se oli tuossa vaiheessa kokoontunut kyseisessä paikassa jo viitisentoista vuotta, ehkä muutaman vuoden pitempääkin. Kaikkea en muista. Opintoryhmä kokoontui perinteisesti tuon kyseisen paikan toisessa kerroksessa. Olin jo myöhässä ilmoitetusta kokoontumisajasta, suunnistuskielellä tein ns. pummin ja aika pahan teinkin. Näin paikan tietämillä haahuilemassa erään naishenkilön jolta menin tiedustelemaan missä se Pauligin huvila oikein oli. Sattumalta kyseinen immeinen oli menossa juuri samaan tilaisuuteen. Että eikun matkaan. Pauligin huvila löytyi ja menimme ovesta sisään. Lähdimme käymään portaita ylös ja eräästä huvilan yläkerran kuului kasvavalla voimalla erään naishenkilön ääni, ääni joka oli käyvä minulle hyvin tutuksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Opintoryhmässä luettiin tietenkin erästä kirjan lukua ja menossa oli neljäs osa “Jeesuksen elämä opetukset.” Muistaakseni luimme lukua joka käsitteli ns. Toista saarnamatkaa. Olin tilanteessa jossa näin ilmielävä ensimmäisen kerran URANTIA-kirjan lukijoita ja luonnollisesti olin innostunut ja onnellinen. Ja kysyttävää oli todella paljon.


sunnuntai 24. joulukuuta 2023

13 teesiä jouluevankeliumista

 


24.12.2023        125

13 teesiä jouluevankeliumista



I Jos jouluevankeliumi on täysin Luukkaan keksimä juttu, niin se on mahdollinen ja tosi juuri tämän takia. Totuutta ei voi olla ilman valhetta.


II Jouluevankeliumi piti kirjoittaa jotta ihmisillä olisi unelmia ja että Jumalan pojan maailman tulolla olisi arvoisensa puitteet.


III Jumalakin halusi unelmia ja siksi hän ei jättänyt Luukasta rauhaan. Tahto oli Jumalan mutta kynä ihmisen.


IV Jeesus ehkä tuli Jumalan Pojaksi valinnan kautta, mutta ihmiseksi hän tuli vasta jouluevankeliumin kautta.


V Jouluevankeliumi on kahden ruhtinaan evankeliumi. Mutta keisari Octavianus Augustus oli Jumala joka tuli kuollessaan ihmiseksi, Jeesus oli ihminen joka tuli kuollessaan Jumalaksi.


VI Jouluevankeliumia ei olisi voitu kirjoittaa ilman aasia. Luukas ei kuitenkaan ollut aasi vaan aasi oli ihan oikea aasiaasi-aasi, siis mitä aasimaisin aasi.


VII Aasia ei Luukas halunnut mitä ilmeisimmin mainita koska silloin Rembrandt ei olisi voinut maalata mainiota tauluaan. 


VIII Jouluevankeliumin henkilögalleriaan kuuluu nimeltä mainittujen ja aasin lisäksi myös kirjoittaja Luukas ja lukija.


IX Myös lukemattomat ihmiset kuuluvat jouluevankeliumin henkilögalleriaan ja hekin saavat nähdä aasin.


X Täysin absurdi, mieletön ja epätosi jouluevankeliumi on se väkipyörä jolla Raamatun arvovalta ja uskottavuus voidaan vielä palauttaa.


XI Mielettömyyden piti tulla sanaksi jotta me voisimme olla järkeviä. Jumalan piti häpäistä itsensä jotta meillä olisi rauha.


XII Ihmisen ongelma on siinä, että hän yrittää olla Jumala vaikka Jumala halusi tulla ongelmaksi ratkaistaakseen sen.


XIII Jouluevankeliumi on tiimalasin ohuin kohta josta virtaa ylös ja alas. Toinen puoli ei ole uskottavaa ja toinen on käsittämätöntä. 

lauantai 23. joulukuuta 2023

Linna, Laine ja Lotat – pieni psykohistoriallinen katsaus.


23.12.2023        124

Linna, Laine ja lotat – pieni psykohistoriallinen katsaus.


Tuntematon sotilas on siinä määrin kansalaisomaisuuttamme, että moni kuvittelee olevansa sen syvällinen asiantuntija. Tosiasia on kuitenkin se, että todella pätevä siihen liittyvä psyko-historiallinen tutkimus antaa edelleenkin odottaa itseään. Se olisi tarpeen sillä moni haitallinen myytti estää meitä näkemästä sisälle Linnan alkuperäiseen ajatusmaailmaan. Lopulta Linnakin tyytyi kompromisseihin kun Tuntematonta valmisteltiin kovalla kiireellä painokuntoon. Tuhotyön viimeisteli lopulta Edvin Laine kamalilla karrikatyyreillään tehdessään oman ohjaustyönsä. Se rillumarei-mentaliteetti jota Laineen Tuntematon on täynnänsä ei todellakaan kuulu siihen Linnan sielunmaisemaan josta hänen mestariteoksensa nousee esiin.


Linna kuvaa miehistä maailmaa ja hänen tietty esikuvansa Tuntematonta kirjoitettaessa oli Aleksis Kivi. Tämä tulee aivan erityisesti ilmi aivan kirjan alussa ja lopussa jossa Tuntemattoman ylikertojan ääni ja suoranainen musikaalinen sointi on aivan sama kuin Kivellä. Sitten on olemassa muitakin yhdistäviä tekijöitä. Seitsemän veljestä on miehisten miesten kuvaus ja niin on Tuntematonkin. Tuntematon piirtää henkilökuvaa kunnolla oikeastaan vain yhdestä naisesta, pataljoonan lotasta, lotta Raili Kotilaisesta. Luonnollisestikin Linna oli eri aikakauden lapsi ja lukeneempi kuin Kivi aikoinaan ja hänellä oli myös paljon enemmän kirjailijan tajua ja tyylikeinoja. Aivan oikein; lotta Kotilainen on eräänlainen inhorealisteinen parodia Seitsemän veljeksen ihannenaisesta eli Venlasta. Tältä asia jälkeenpäin kieltämättä näyttää vaikka emme voikaan olla varmoja siitä oliko se Linnan todellinen tarkoitus.


Jotta pääsisimme lähemmäs Linnan ajatusmaailmaa pitäisi aivan aluksi unohtaa Laineen elokuvaversio vahvoine karrikatyyreineen. Kirjaa on vaikea lukea jos itse elokuvan on nähnyt vaikkapa kymmenen kertaa. Mobergin versio toi esiin enemmän Linnan alkuperäistä sodanvastaista tarkoitusta, mutta se vain jää vuosi vuoden jälkeen Laineen Tuntemattoman varjoon. Itsenäisyyspäivän iltapäivä on aina varattu elokuvalle ja siinä on kansallisen sielunmessun ja suskontunnustuksen syvä maku. Linnan kirjalliseen suunnitelmaan kuului ennen kaikkea kirjoittaa sodanvastainen teos. Jotta tästä pääsisi niin sanotusti jyvälle tulisi kaikkien itseään Linna-ekspertteinä pitävien lukea alkuperäinen käsikirjoitus joka on ollut kaikkien saatavilla jo kohta kymmenen vuoden ajan. Tämän kirjan löytää jokainen nimellä “Sotaromaani.”


Aikataulu jolla Linnan teos saatettiin painokuntoon oli väkivaltaisen nopea, ja tässä prosessissa hukattiin jotain joka oli nostanut teoksen vielä korkeammalle tasolle. Jotkut Linnan henkilöhahmojen kehittelyt jäävät nimittäin kesken ja aika ajoin kertojan ote kirpoaa. Lahtisen hahmossa olisi ollut kehittelemisen varaa dostojevskimaiseen suuntaan eikä Linnan olisi kannattanut tapattaa häntä liian aikaisin. Mutta sellaisenaankin Lahtisen henkilökuva on kaikista Tuntemattoman hahmoista ehkä syvällisin. Rokan hahmo jää hänen paljosta sanailustan huolimatta aika pinnalliseksi. Muutama pitkä lopullisesta julkaisusta poistettu katkelma olisi voitu kirjoittaa uudelleen hyvässä ymmärryksessä Linnan kanssa. Hienovaraisempi sodanjohdon arvostelu olisi ollut myös varsin harkittu, ja toimiva ratkaisu vailla kuvaa jälkiviisaudesta.


Tuntematonta ei suoranaisesti sensuroitu vaikka sieltä poistettiinkin aika monta sotilaskarkeutta. Sotaromaani olisi voitu julkaista alkuperäisessä muodossaan vasta Hannu Salaman aiheuttaman kirjasodan jälkeen 1960-luvun lopussa. Toisaalta, kyllähän Täällä Pohjantähden alla-trilogiassa puhuttiin jo Levanderin komiasta kullista… Sotilaat puhuivat karkeuksia aivan samalla tavalla kuin niitä viljeltiin metsäkämpillä itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä, ja ne kuuluivat mieheiseen maailmaan. Ja niitä viljeltiin myös maasotakoulussa jonka Tuntemattoman pahis eli Lammio oli käynyt. Itse asiassa Laine tulee luoneeksi Lammiosta Jussi Jurkan myötävaikutuksella aika leppoisan kaverin. Karkeuksien viljely upseerikouluissa oli vain hienostuneempaa ja on kaiketi ollut sitä näihin päiviin saakka. Nimittäin vielä 1980-luvun alussa oli mahdollista että kadettivääpeli määräsi jonkun simpun (Tätä nimitystä käytetään kaiketi edelleenkin ensimmäisen vuosikurssin kadetista.) tekemään monisivuisen tutkielman vaikkapa syvänmerenkalojen sukupuolielämästä. Millaisiahan hullutuksia Lammion esikuvat joutuivat maasotakoulussa sitten kestämään?


Jos Linna johonkin otteeseen puhuu hieman huonoon sävyyn rintamalotista, niin hän ei tee siinä mitään muuta kuin yrittää aikansa kirjailijan mittapuiden ja mahdollisuuksien mukaisesti antaa kuvauksen miesten puheista. Sotilaat jotka ovat turhautuneita, elävät kuolemanpelossa, sanomattomassa koti-ikävässä ja ovat vielä huomattavassa aliravitsemustilassa lienevät aika tavalla nykysuomalaisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Näiltä miehiltä riistettiin myös monta vuotta pois heidän parasta miehuuttaan, joten katkeruuskin on paljolti ymmärrettävää. Kaiken lisäksi koulutusajan sisäkuri oli lisännyt turhautumista, ja kasarmien kielenkäyttö suorastaan ruokkinut sellaista asennetta josta nykymittapuiden mukaan naissukupuolta halventava kielenkäyttö nousee. Tätä taustaa vasten olisi Linna voinut olla puheissaan räikeämpikin. Mikä lie sitten Linnaa rauhoitellut, sekö että hän itse tutustui sodan loppuvaiheessa erääseen lottaan josta tuli hänen vaimonsa.


Linna ei ole Tuntemattomassa vielä mitenkään kehittynyt naisen sielunelämän kuvaaja, ja jossain määrin hänen luomansa kuva Raili Kotilaisesta on torso. Kotilainen on lähtenyt rintamalotta-palvelukseen tarkoituksenaan saada miehekseen komea ja hyvätapainen upseeri. Hän joutuu kuitenkin pettymään kerta toisensa jälkeen. Hänen henkilökuvansa kehitteleminen olisi kuitenkin ollut se tekijä joka olisi nostanut romaanin taiteellista tasoa vielä korkeammalle.


On sitten aivan eri asia miksi lottien työtä ei ole pystytty arvostamaan kuin vasta viime aikoina. Sotaveteraanitkin saivat todellisen kunnianpalautuksen vasta Mauno Koiviston tultua tasavallan presidentiksi. Koiviston toiminta olikin mitä suurimmassa määrin ihailtavaa arvojohtamista. Linna teki suurtyön kirjoittaessaan sielunhoidollisen sotaromaaninsa, ja on toisaalta lapsellista leikkiäkkään mitään jälkiviisasta kustannustoimittajaa 55 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen, vaikka siihen olisikin ilmiselvät perusteensa. 


perjantai 22. joulukuuta 2023

Tanka. Raavas saapuu jo


                                                                        


                                                                    22.12.2023        123

                                           Tanka. Raavas saapuu jo


raavas saapuu jo
olutjuhlilla jano
mikä on totuus
vesikö myrkyllistä
tsekitkö tietävät sen




torstai 21. joulukuuta 2023

Pakkasten aikaan. Pransun mietteitä. Vol 2.

 


21.12.2023        122

Pakkasten aikaan. Pransun mietteitä. Vol 2.



Talvi on aikaa jolloin mitataan sivilisaation kyky ja mahti. Minullakin on paljon asioita joita haluaisin vielä tehdä. Lämpimillä maillahan minä sain aikoinaan körötellä. Mutta jos vielä rekan puikkoihin pääsisi niin Kanadan talvessa ja korkeilla leveyksillä sen haluaisin tehdä.  Olen oppinut pitämään talvesta ja oikeastaan kaikista vuodenajoista. Viime viikolla koimme vallan mukavan talvimyrskyn, tai ainakin yritelmän. Jotenkin tuntuu siltä että tämä kansakunta ja ihmiset, typerät ja vähän kyvykkäämmät eivät enää osaa viettää talvea saatika sitten varautua siihen. Tai ainakin näyttää siltä että talvesta tehdään niin valtavan iso numero. Tuudittauduimmeko meillä sitten takavuosina liiaksi tulevaan ilmaston muutokseen ja kieltämättä leutoihin talviin joita saimme nähdä, elää ja kokea. Viime vuoden opetusten jälkeenhän meidän olisi pitänyt järjestää monenlaisia talviseminaareja. Kaikki siksi että tästä talvesta selvittäisiin paremmin. No ainakin virallisilla rautateillä asiaan on ilmeisesti valmistauduttu paljon paremmin. Silti junat ovat myöhässä. Muistaakseni noin 20 vuotta sitten asiasta ei tehty mitenkään isoa numeroa. Mutta ajat muuttuvat ja ainakin tässä tapauksessa täytyy sanoa että valitettavasti näin on päässyt käymään, siis että ajat ovat muuttuneet ja me niiden mukana. Mietin usein Bergmania ja elokuvaa "Talven valoa" sillä nyt olen vallan onnellinen kun on pimeää. Siihen on mukauduttava mitä on tarjolla sitä ei pidä keinotekoisesti muuttaa. Kesällä on mukauduttava valoon ja valkeisiin öihin. Imettävä niistä elinvoima ja kesän kaikki riemu. Turha hankkia jenkkimallisia silmälappuja unitaseen parantamiseksi. Ai niin… Minähän olen jenkki ja pakkosivistetty. Kaikista vaarallisinta on kuitenkin keinovalo pimeällä kaudella. Ei pidä missään nimessä sortua moiseen. Riittää muutama spotti sillä ihmisen päävärkki ei siedä liikaa valoa pimentyvässä todellisuudessa. Kynttilöiden maailmankaudella olivat ihmiset paljon onnellisempia. Ei elukatkaat sytyttele turhia lamppuja. Jonas Persoonista minä pidän kovasti ja ymmärrän hyvin miestä. Hänessä on paljon samaa mitä oli pärtyssäkin. Tosin von Sydow on paljon pitempi kuin pieni ja hento Pärtty. Siis Pärtty, tuhooja-asteroidin isä ja lasteni äiti, ennen kuin hän lihoi muodottomaksi. Elmeri on kysynyt minulta olisinko ryhtynyt Astridiin jos olisin sitä ennen nähnyt Pärtyn kärsivät kasvot. En tiedä, ehkä olisin. Persson pelkäsi kovin kiinalaisia. Minä en pelkää kiinalaisia. Monta monituista kertaa nautin kiinalaista ruokaa Friscon Chinatownissa. Susheista minä en perusta ja pohjimmiltaan touhu on rikollista. No myönnettäkööt että Perssonin muistolle voisi vielä ottaa muutamat palat. Mutta onko syy japanilaisten jos heidän ruokansa maistuu muille. Minä en pelkää kiinalaisia enkä japanilaisia. Pohjoisen napaseudun jääkäyrä, ei mene vieläkään putkeen. Kaiken lisäksi kuva ja käyrä ei kerro sitä mikä on jään paksuus. Putkesta ollaan ulkona mutta Kanadassa ja Jenkkilässä körvistellään jäähelvetissä. Itäisen demokratian ainuussa on kärsitty tykkylumesta, mutta se on kevyt kuuraisu siihen verrattuna mitä joskus koetaan Quebeckissa. Jäämyrskyn koittaessa koko maakunta on yhtä jääpuikkoa. No toki siellä on ymmärretty rakentaa sähköjohdot vähän paremmin ja kaapeloinninkin suhteen on oltu edistyksellisempiä. Olen oppinut surffaamaan netissä minäkin. Tuolla itäisessä demokratiassa on muuan mies joka kirjoittaa valkosipulista kirjoituksia kirjoituksen perään. Netissä on olemassa jo kääntäjäkin ja kun eilen oli ajatellut vähän Perssonin kohtaloa, se on hyvä sillä en silloin ajattele niin paljon Pärttyä, löysin tämän jutun kiinalaisista.  


Tanka. Profeetta pettyy

                                                                                                                                            ...