31.12.2023 132
Tietysti on myös kysyttävä sitä mikä tuon massiivisen kirjan sisällössä sitten oikein kiinnosti? Olihan siinä paljonkin. Varmasti tärkeää oli se, että siinä puhuttiin toisista maailmoista, toisista asutetuista maailmoista ja arkkitehtonisista eli rakennetuista maailmoista. Kaiken tuon rinnalla Raamattu jota yhä enemmän aloin myös tuntemaan tuntui todella köykäiseltä kamalta, aikansa eläneeltä kerta kaikkiaan. Se kirja kiehtoi monella tavalla. Siinä oli huikeaa historiaa, geologiaa, maantiedettä, bilogiaa ja evoluution valtaisa ihme eli sen jokaisessa juonteessa. Ja kaiken lisäksi mikään ei tuntunut enää ristiriitaiselta. Kaikki oli mahdollista jos vain jaksoi tehdä hillittömästi töitä lukiessa tuota kirjaa ja sulatellessa sen sisältöä.
Sitten oli myös yksi toinen asia. URANTIA-kirjan Jumala-kuva ei tuntunut ollenkaan loukkaavalta. Kristinusko tuntui niin kammottavalta uskonnolta sen sisältämän sovitusopin kannalta. Mitä enemmän kristinuskon teologiaan vain perehtyi niin sitä kauheammalta asia tuntui. Monta kysymystä pyöri silloin päässä. Miksi Jumala loi epätäydellisen maailman joka sitten tarvitsi sovitusta? Meidän maailmamme ei voi olla ainoa maailma edes kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta; mikä on silloin Jeesuksen asema tuossa rakennelmassa? Kuinka ihmiset voivat edelleenkin uskoa kuten kristinusko opettaa? Kaikkien kysymysten ja sen varmuuden tunteen pohjalta jota URANTIA-seikkailuretken alussa tunsin saatoin edelleen kysyä psalmin 8 kirjoittajan sanoin “Mikä on ihminen? Eikä ainoastaan kysyä vaan vakavasti asiaan eläytyä.
Nuorena uskonnollinen kokemus on aina voimakkampi mitä se vanhemmiten koskaan on. Tunne on hurmoksellisempi ja sen tuntee myös ruumiillisempana. Siinä on paljon samaa kuin on rakastumisen tunteessa. Tosin uskonnollisen kokemuksen tuoma tunne on erilainen. Se ei ole epävarma eikä raastava jos tunne on yksipuolinen. Kummatkaan eivät myöskään sulje pois toista mutta sukua ne eivät ole vaikka ne samoista aineista tehty onkin. Nimittäin vaikka Jumalaa et näe etkä aina koe saavasi vastaustakaan niin voit joskus olla täysin varma ja lohdutettu. Rakastuneena eläminen on taas hyvin raastavaa. Ja jos saat tunteillesi vastakaikua niin tilanne muuttuu monin verroin rankemmaksi.
Ja koska Helsinkin oli iso kaupunki niin siellä sai myöskin paljon uusia kavereita. Monen vuoden yksinäisyyden jälkeen oli vallan hienoa kokea että löysi monenlaista sukulaissieluisuutta. Se oli asia jota ei oikein jaksanut edes uskoa todeksi. Siis sitä että kelpasit jonkin kaveriksi aivan omista lähtökohdistasi. Et tarvinnut mitään naamareita eikä sinun tarvinnut pitää yllä raskasta roolia. Monet noista ystävyys-suhteista jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Keväällä 1986 olin löytänyt suuren jouko noita URANTIA-ihmisiä ja opiskelijaelämän kautta oli toinen mokoma lisää, ja pian ensimmäisen opiskeluvuosien työpaikan kautta elämään oli tuleva yksi joukko lisää. Nykykielellä asiasta voisi varmasti puhua “verkostoitumisena.” Ihminen pystyi siihen ilman internettiä, facebookkia ja kännyköitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti