Yleistä
Nyt tuli sitten luettua oikein perusteellisesti Erik Homsburger Erikssonin kirja Nuori Luther. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo melkein yhdeksän vuotta. Enkä tainnut silloin päästä edes aivan loppuun. Kirjahan on paneutuu Lutherin sisäiseen maailmaan aina noin vuoteen 1526 saakka.
Eriksson lähtee liikkeelle pääteoriansa pohjalta, ja sehän on tunnettu ns. psykososiaalisten kriisien teoriana. Eriksson myöntää auliisti Lutherin olevan poikkeuksellinen persoona, suurmies, joka kulki omia teitänsä. Jotenkin kuikin jää kaiken jälkeen varsin epämääräinen olo; voiko asiaa sittenkään selittää näin. Jotain lisävaloa Lutherin persoonan arvoitukseen Erikssonin klassikko joka tapauksessa tuo. Luther oli hyvin vahvasti, siitä huolimatta että hän on uuden eurooppalaisen ihmisen edelläkävijä, keskiajan lapsi.
Perusajatus
Ja mikähän se sitten olisi? Kirjan uudempi lukeminen vahvisti sitä vakaata päätelmää että luterilaisuus ja Luther tulee erottaa toisistaan. Mutta siihen perusajatukseen sitten... Perusajatus on luonnollisesti se, että Luther ei selvinnyt mistään kriisistä kunnolla. Toisaalta Eriksson arvostaa sitä että Luther pystyi vielä ”vanhalla iällä” solmimaan avioliiton ja tulemaan isäksi. Olen itsekin, kuten Luther, tullut isäksi 40-vuotiaana. En kylläkään pitänyt itseäni vanhana miehenä, mutta mitta-asteikko oli ehkä erilainen noin 500 vuotta sitten. Sitä paitsi Martti oli kokenut ja tehnyt aika tavalla enemmän kuin meikäläinen, ei meistä voida puhua samana päivänäkään. Luther kirjoitti pääteoksensa ennen vuotta 1526 ja kaikki mitä hän tuotti sen jälkeen ei yllä samalle tasolle... Siis hänen luomisvoimansa ehtyi perheen perustamiseen ja sairastumiseen. Luther kärsi masennuksesta. Eriksson päättää arviointinsa jokseenkin vuoteen 1526. Mielestäni hän ei aivan sano ääneen yhtä asiaa: kun Luther aloitti normaalin sukupuolielämän hävisi tällöin myös paras terä hänen luovuudestaan! Jos Luther olisikin avioitunut jo vuonna 1524 ei meillä siis oli luterilaisuuden ”pääteosta” nimeltä SIDOTTU RATKAISUVALTA. Ja silloin meillä ei olisi ehkä ns. luterilaista umpikujaa joka voidaan määritellä vaikkapa näin:
Luterilainen umpikuja ja J-15
Uskomme perustus on yksinkertainen, mutta sitä voisi sanoa luterilaiseksi umpikujaksi. Tämän umpikujan parissa, juuri siinä umpikujassa, olemme saarnatekstin, roomalaiskirjeen katkelman äärellä:
Room. 10: 12-18
Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.» Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: »Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!» Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: »Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?» Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.), äärellä. Kyse on siitä, kuinka löydämme Jumalan. Löytää Jumala, se on kovin ihmislähtöisesti sanottu. Tästä asiasta puhutaan rippikoulussa, siis jollakin rippikouluoppitunnilla, ja valmis mallivastauskin annetaan.
Tuo mallivastaus, oppitunnin kova ydin voidaan tiivistää viiteenntoista sanaan. Mutta tiedättekös mitä? Sitten kun kysytään sitä, miten ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan, siis löytää Jumalan, onkin vastauksena aivan jotain muuta. Selityslista on pitkä... Tämän kysymyksen äärellä olemme todellisessa luterilaisessa umpikujassa. Ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastukseensa. Ja sitten sanotaan että ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Eikö kuuleminen ole sitten meidän aktiivinen ja oma tekomme. Jotta Luther ja kumppanit pääsivät pois tästä umpikujasta, ihmisen mahdottomuudesta tehdä oman pelastuksensa eteen mitään täytyi selittää muutama asia. Ja tämän kannalta saarnatekstimme yksi jae on aivan keskeisessä asemassa. ”Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista.”
Tuon lauseen ympärille piti selittää luterilainen seurakunta-oppi ja oppi sanan julistamisesta ja sakramenttien hoitamisesta. Jumala itse toimii siellä missä on kelvollisia sananjulistajia ja ylipäätänsä sananjulistajia. Se, että sanaa julistetaan ja syntyy mielenmuutoksia ei ole kenenkään sananjulistajan ansio. Kukaan ei kuule jos kukaan ei julista. Miten voi uskoa jos ei tiedä mihin voi uskoa? Ja tässä ollaan nyt kiinni siinä mallivastauksessa josta voidaan täyttää vaikkapa nimeä J-15. Nuo viisitoista sanaa ovat: IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN ETTÄ JUMALA ON ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ. Vain tällä konstilla päästään ulos luterilaisesta umpikujasta.
Uskonpuhdistusko vain yhden miehen oikkujen tulosta?
Niin! Tällaiselta ajatukselta emme voi välttyä. Mutta jos se olikin Jumalan suuri suunnitelma niin entäs sitten? Mutta yksi asia joka tuli mieleen niin monta kertaa Erikssonin klassikkoa tavatessa on juuri tämä: ”Luterilaisuus ja Luther” ovat kaksi aivan eri asiaa. Tämän tuo myös esiin Eriksson vaikka ei kaikkia ajatuskulkuja loppuun kehittelekään. Tarvitaan lisäporinoita ja lisää luettavaa. 1960-luvulla teologiaa opiskelleet varmasti tuntevat Erikssonin kirja vaikkeivat ole sitä lukeneet. Nyt lähes 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen (Young Man Luther. A Study in Psychoanalysis and History. 1958) kirja olisi hyvin ajankohtainen ja siitä pitäisi saada uusi pianos jos kerran sitä ei löydy kissojen, koirien eikä netin kautta. Mutta niinhän se on aina ollut suurten aarteiden kanssa. Moni niistä puhuu mutta harvalla se on! Tässä suhteessa olen ainakin onnekas…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti