28.02.2024 190
Suomen kirkko ja sosiaalievankeliumi.
Kirkko astui selkeästi uusien johtajiensa myötä ns. notkean modernin ja sosiaalievankeliumin kauteen. Sillä olisi ollut ja ja on edelleen oikeat avaimet selvittää tilanne. Se voisi luoda luterilaisuudesta uuden ja kestävän tulkinnan, ajan vaatimuksia kestävän ohjelman, joka pitäytyisi Raamatun sanassa mutta ei toisaalta pakottaisi ketään uskomaan järjettömiin asioihin. Nyt tyydytään selittämään yhteiskunnan ongelmia ja vain kuuntelemaan. Vaikka arvostelulle on paljon sijaa, niin on myös todettava että kirkko tekee paljon arvokasta ja korvaamatonta työtä esimerkiksi diakonian saralla, todella heikoimmassa asemassa olevien keskuudessa.
Julistavasta ja ihmisten mielenmuutokseen pyrkivästä kirkosta on tullut lähinnä kuunteleva kirkko. Samalla se yrittää tehdä itsestään hyödyllisen ja välttämättömän, joka kuitenkin on täysin vaaraton. Kaikki on myös läpeensä laitostunutta. Kyseessä on todella pieni piiri jossa on tarkka hierarkia ja todella suuri vaikenemisen laki, todelliselle toisinajattelulle tuskin on sijaa. Kirkolla on oma virallinen pää-äänenkannattajansa (KOTIMAA-lehti) vaikka se välillä toista yrittääkin olla jotain muuta. Sillä oli oma virallinen humoristinsa ja oma jo ”virallistettu huutavan ääni korvessa” ja paljon, paljon muuta.
Suomen kirkon papit ovat vuosikymmenien ajan harjoittaneet ns. heikon veljen- etiikkaa, ja nyt siitä maksetaan todella kova hinta. Yliopistossa on omaksuttu varsin tieteellinen maailmankuva, ja raamattu-kritiikki on jokaiselle tuttu asia. Seurakuntatyössä on kuitenkin puhuttu aivan toisesta rekisteristä koska tietämätöntä ja ymmärtämätöntä seurakuntalaista, hyvin useasti luottamushenkilöä ja aktiivista toimijaa, ei ole sopinut loukata. Kirkon johtajat ovat olleet heikon veljen-etiikan parhaimpia edustajia.
Nykyään luterilainen saarna voidaan pitää aivan hyvin vaikka siinä ei perinteisessä luterilaisessa mielessä puhuta laista ja evankeliumista. Notkeassa modernissa ja sosiaalievankelisessa eetoksessa on kyse perinpohjaisesta muutoksesta tavassa ajatella ja puhua. Seuraavassa lyhyesti muutamia väitteitä siitä miten tämä ilmenee kirkossamme tänään:
I) Enää ei tarvitse uskoa, riittää että on kiinnostunut.
II) Uskosta puhuminen voidaan korvata puheella inhimillisistä ongelmista ja kärsimyksestä.
III Jos ennen puhuttiin hengellisyydestä niin nyt puhutaan henkisyydestä.
IV Jos ennen puhuttiin synnistä niin nyt puhutaan rikkonaisuudesta.
V Jeesuksesta ei tarvitse enää puhua, riittää yleislavea puhe Jumalasta.
VI Vaikea ja loukkaava käsite “sovitus” voidaan korvata jopa “läsnäololla.”
VII Sanaa ”Uskonpuhdistus” ei saisi enää käyttää ettei loukattaisi isoja sisarkirkkoja. Nyt on korrektia puhua ”reformaatiosta.”
VIII Enää ei tarvitse vasta kysymyksiin, riittää että ne tunnistetaan.
Ainakin näistä kahdeksasta asiasta tunnistaa tämän uuden puheenparren ja sosiaalievankelisen ohjelman. Joku voisi nyt sanoa että ainakin heikon veljen-etiikasta päästään eroon. Notkea moderni puhetapa kirkonmiehen suussa on kuitenkin kuin sököpelin eli avopokerin pelaamista, jossa pelaajalla on täyskäsi mutta sitä ei käytetä koska pelitoveria ei voi loukata ja viedä siltä rahoja. Heikon veljen-etiikasta on vain tässä tilanteessa edetty heikon veljen-moraaliin, mutta kuka onkaan heikko veli? Sosiaalievankeliumin ongelma on siinä, että ollessaan vain selittävää viivytystaistelua kirkon asemasta ja veronmaksajista se ei lopulta johda mihinkään.
Toisaalta käynee niin, että kirkko omaksuessaan uuden puhetavan tekee vielä enemmän tilaa konservatiivisille voimille ja sitä näivettävälle ideologiattomuudelle. Jos tuloksena on arvotyhjiö niin se täyttyy aivan samalla tavalla kuin ns. strateginenkin tyhjiö täyttyy. Herää myös kysymys siitä, kuinka kirkko pystyy keskustelemaan muiden uskontojen, erityisesti islamin tuoman haasteen kanssa? Kriittisempi ääni voi aivan oikeutetusti kysyä, että jos joudutaan arvotyhjiöön niin monikulttuurisen yhteiskunnan rakentaminen voi olla vaikeaa isäntäkulttuurin erään osa-alueen ollessa perustavaa laatua olevassa kriisissä.
