27.12.2023 128
Ja kun oli kerran päästy opintoryhmän toimintaan mukaan niin olihan se sitten vallan mukaisaa. Myöhemmin olin itse perustava uuden opintoryhmän joka kokoontui Rickhardinkadun kirjaston ryhmätyöhuoneessa. Aikaa siihen vain menisi tuosta hetkestä 10 vuotta. Sama ryhmä taitaa olla toiminnassa vielä tänäkin päivänä. Olo oli siis vallan mahtava tuona syksyisenä päivänä vuonna 1985. Siitä on jo todellakin kohta aikaa 24 vuotta joten laulu “Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta” soi yhä lujempaa päässäni ja yhä useammin.
Opintoryhmä muodosti suuren sisällön elämääni ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, kokoontuihan se joka toinen lauantai vaiko peräti joka lauantai. Sittä on jo niin pitkä aika ettei ihan kaikkea jaksa muistaa. Joka tapauksessa kävi niin että olin sieltä aika harvoin poissa. Kaikista suurin anti asiassa oli se, että pääsin käsiksi vanhoihin käännöksiin joita Suomen kielelle oli tehty. Vihdoin koko homman laajuus alkoi valkenemaan minulle. Samalla kertaa opinnot jäivät yhä enemmän syrjään. Ensimmäisen syksyn saldo oli aika vaatimaton. Onneksi silloin Valtion opintotukikeskus oli vielä varsin vapaamielinen instanssi. Elettiin Mauno Koiviston ensimmäisen presidenttikauden puoltaväliä ja maailmantaivaan kiintotähdeksi oli noussut veli Gorba.
Tapanani ei ole koskaan ollut ujostella missään asiassa eikä missään yhteydessä, siis mihin olen mennytkin niin olen tehnyt sen aika tavalla täysillä. Yhtäällä tuona ensimmäisenä opiskeluvuonna oli hirveä vimma vihdoinkin lukea läpi koko massivinen opus, toisaalta tunsin melkoisen alemmuuskompleksin oireita vanhempiin lukijoihin nähden. Sain joukossa kyllä todella hyvän vastaanoton, porukoissa ei todellakaan ollut kovinkaan monta alle kolmikymppistä. Ja kun olin vielä teologian opiskelija niin johan minuun jopa aletttiin asettaa melkoisia odotuksia tulevana URANTIA-pappina. Tänään ei pidä katua mitään mitä joskus on tapahtunut mutta sen voin sanoa että moista kaksoiselämän painolastia en kyllä haluaisi kenenkään päälle. Mutta jos asiaa tarkastelee näin neljännesvuosisadan jälkeen niin kyllähän ilmassa oli todella suuren seikkailun tuntua…
Ja miten mielenkiintoista porukkaa siellä tapasikaan. Oli eräskin mies joka yritti kovasti sovittaa yhteen URANTIA-kirjan ja Paavalin ajatusmaailmaa. Ensimmäisen vuoden mittaan perehdyin kyllä teologiaan vaikka en niin kovin paljon suorituksia aikaan saanutkaan. Tuolla tässä nimeltä mainitsemattomalla kaverilla eivät riittäneet rahkeet tuossa projektissa vaan hän vaipui lopullisesti syvän masennuksen kautta pysyvään työkyvyttömyyteen. Moni tuon opintoryhmän vanhemmista henkilöistä on kuollut vanhuuteen ja luonnollisella tavalla. Pari heistä on kuollut traagisesti. Toisen elämäntarinaa valotan jossakin vaiheessa enemmän ihan inhimillisessä mielessä varoittavana esimerkkinä. Asiaa on vaikea pukea sanoiksi mutta koetan parhaani. Toinen kuoli immuunikatoon jo viitisentoista vuotta sitten. Molemmat kaverit olisivat tänään reilut viisikymppisiä. Elettiin aikaa jolloin AIDS oli nuori.
Ravintoloissakin liikuin oppiakseni tuntemaan ihmistä ja ihmisluontoa. Kerran tapasin erään naisen joka oli noin reilut kolmivitonen. Hän oli vahvasti meikattu ja puuteroitu ja arvelin hänellä olevan jonkinsortin bändäritaustan. Hän jopa puhui nyttemmin edesmenneestä Kirka Babitsinista. Hän itki ja näytti minulle tuoretta sairaseläkepäätöstään. Juotuaan muutaman drinkin hän kehui kovasti nuorta ja jäntevää juoksijan olomuotoani, halusi kosketella kiharoitani, ja sanoi että meillä voisi olla ihan kivaa yhdessä ja tekisi mielellään minulle “Hyöritä, pyöritä pellavapäät…” Sanoin että sydämeni on jossain lahden takana ja että olen uskovainen mies…” Ymmärsin nimittäin varsin hyvin minkä takia hän oli tuon sairaseläkepäätöksensä saanut. Mutta puhuimme monista asioista oikein pitkään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti