28.12.2023 129
Ensimmäisen vuoden keväällä jonkinlainen työsynteesi alkoi valmistumaan päässäni. Kysehän oli siitä että aivot ja siinä sivussa mieli pääsivät oikeaan opiskelurytmiin kiinni. Opiskeluille oli oma aikansa ja URANTIA-kirjalle omansa. Virheiden kautta opittiin oikea rytmi ja tieto myös pysyi päässä. Kun jälkeen päin ajattelee sitä mistä oikein oli kyse niin siitähän se, että päähän valmistui muutama kansio ja oikeat asiat olivat oikeissa paikoissaan. Ei se sen monimutkaisempaa ole. Paljonhan omasta mielestäni aikaan sain vaikka opintoviikkomittarissa ei lukemat niin korkealle päätyneetkään.
Mutta niin siinä vain kävi että erään pohjoisen pojan ajatukset eivät pysyneet hänen omassa päässään. Ei voi olla toivoakaan käännynäisen saamisesta jos asiaa ei ole itse sisäistänyt. Mutta tässäkin suhteessa kuuntelin varoituksen sanoja aivan liian myöhään. 1980-luvun puolivälissä opintonsa aloittanut porukka oli aika tavalla yksioikoista semminkin kun elimme vielä pysähtyneisyyden aikaa. Poikkeavuutta ei aina katseltu niin hyvällä ja muutenkin. Tietenkin oli oma joukkokunta joka oli hyyvinkin vapaamielinen ja uusistakin asioista innostunut. Seura tekee kaltaisek-seen ja vakka valitsee kantensa. Opiskelijoiden istumajärjestys kuvasi paljon hengellistä suuntautumista. Isoilla massaluennoilla oli noin 200 henkeä aivan kuin eduskunnassa ja se oli tarkkaa puuhaa. Nipot istuivat omassa sektorissaan, funkut olivat tiiviisti omassa lössissään, samoin lessut ja körtit. Etsijät ja vapaamielisem-mät istuivat keskustasta vasempaan yläoikealla katsottuna tietysti opiskelijan vinkkelistä kohti luennoitsijaa. Koetin puhua havainnoistani joillekin kurssitoverei-lleni. Vastaanotto oli aika tympeä ja katseesta huokui: “Eikö sinulla todellakaan ole muuta mietittävää?!
Eniten minuakin hämmästyttää jälkeenpäin tuon ajan ajattelun yksioikoisuus ja vaihtoehdottomuus. Mutta jos oli jo nuoremmiten tottunut siihen että sai osakseen vähän outoja katseita ja kummeksuntaa niin moisestahan sai vain lisää speedyä ja asennetta. Ja kun tiesi myöskin sen mitä noilla joillakin oli itsellään edessään niin en voinut tuntea muuta kuin sääliä noita ahdistuneen koirankatseisia tyyppejä kohtaan. Monilla oli edessään uskonkriisi jo toisena opiskeluvuotenaan ja kun vaihtoehtoa ei ollut niin edessä oli vain tyhjyyttä…
Ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingissä alkoi pian olla päätöksessään ja työpaikkakin oli tullut hankittua. Talven mittaan olin saanut jo jonkin verran enemmän rahaketta pidettyäni NMKY:n poikakerhoa Santahaminassa. NMKY-touhuun liittyi myös maanataisin pidetty kerhosihteerien kokous Vuorikadun päämajassa. Kokouksen päälle saimme syödäksemme tuhdin lounaan. Kokous oli välillä pitkä ja saimme kuulla pääsihteeri Mauri Virtasen kauheata paatostelua ja narisevaa ääntä. Mutta mitäpä ei kestäisi ilmaisen lounaan odottaessa. Minulla oli yleensä takana rankka viikonloppu. Lauantaina oli juossut noin 30 kilometriä. Pyhäaamuna ei todellakaan ollut mielessä mikään kirkkokäynti vaan noin kymmenen kilometrin verryttelylenkki ja taas illalla 20 kilometriä. Ensin 10 kilometriä kovaa röykytystä ns. vauhtileikin muodossa ja päälle vielä toisen 10 kilomertriä hyvin hiljaista verryttelyjuoksua. Seuraavana vuonna lisäsin tuohon sunnuntai-iltaan vielä nloin 90 minuuttia ergometriä päälle. Yleensä olin maanantaisin sudennälkäinen ja olin nukkunut viikon ensimmäisen päivän aamuna herättyäni monesti tuollaiset 13-14 tuntia.
Kevään voittaessa olin voittanut myös monta masennuksen tunnetta ja päässäni alkoi muodostumaan yhä motivoidumpi synteesi teologian opiskelujen ja URANTIA-kirjan suhteen. Harmia vain tulisi tuottamaan jatkossa se, että liian moni tiesi tuosta asiasta jonka olisin halunnut pitää salaisuutena. Kevät oli syksyä viisaampi ja opintoviikkojakin oli kertynyt peräti parikymmentä. Rinnassa oli syntynyt myös suuri rakkaus raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa kohtaan. Ja kieltämättä nautin siitä hieman oudon miehen roolista jonka olin kurssitovereitteni joukossa pystynyt luomaan aivan melkein sattumalta ja ilman suurempaa vaivaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti