Aleksinaatto MMXXIII. Aleksis Kivi ja hänen erikoislaatuisuutensa

09.10.2023        49

Aleksinaatto MMXXIII. Aleksis Kivi ja hänen erikoislaatuisuutensa

Kiveä on tutkittu ja tulkittu paljon. Hänen kohtalonsa on askarruttanut tutkijoita ja kaikkia jotka häneen vain ovat syventyneet. Jotain olennaista on ehkä kuitenkin jäänyt huomaamatta. Ehkä kolmeen vuosikymmenien ei ole kuitenkaan sanottu mitään uutta joka avaisi hänen arvoitustaan. Tuntuu siltä kuin Kalle Achtén kirja ”Syksystä Jouluun — Aleksis Kivi psykiatrin silmin” olisi sementoinut hänestä käydyn keskustelun ihan noin lääketieteellisessä mielessä. Suuri psykiatri on puhunut ja nyt UGH ja pulinat pois. On arveltu että Kivi sairasti myös borrelioosin ja se toki on mahdollista. 

Kivi nähdään lopulta vainkansallisromanttisessa mielessä hyvin harmittomana bipolaarikkona jota kohtalo kolhi. Kun Achte teoksensa kirjoitti ei autisimia vielä oikein ymmärretty eikä välttämättä sellainen olisi kansalliskirjailijan hahmoon sopinutkaan. Suomalaisia kun vaivaa kummallinen suhtautuminen suurmiehiinsä. Eihän meillä saa sanoa rehellisesti edes sitä että Eino Leino kuoli kuppaan vaan puhutaan jostain kummallisesta selkäydin-taudista.

Vaan kuinka profiloisimme Kiveä uudella tavalla? Mies kirjoitti ylioppilaaksi vasta 23-vuotiaana ja syyksi nähdään usein varojen puute ja mukamas huono ravinto. Päästähän se ei varmasti kiinni ollut. Kivi oli sujuvasti kaksikielinen ja ehkäpä jopa ruotsi oli hänen oikea sydämensä kieli. Kaikki kirjeensä hän kirjoitti Ruotsin kielellä ja joka vain lukee niitä ei voi todeta muuta kuin sen sietämättömän helpon tavan jolla hän tuotakin kieltä käyttää. Tuona aikana ei ymmärretty mitä ns. oppimisvaikeudet voivat olla ja suurmiehiä palvovalle suomalaiselle luonteenlaadulle on näihin päiviin saakka ollut  vaikea hyväksyä sitä että kansalliskirjailijallamme olisi muka jotain rajoitteita jotka johtuvat muusta kuin nurjista elämän lähtökohdista. Kiveä ei ole siis koskaan tulkittu autismin näkökulmasta. On paljon asioita jotka puoltaisivat hänen luokittelemistaan autismin kirjoon kuuluvaksi. Kivi vältteli suuria väkijoukkoja ja vetäytyi usein  yksinäisyyteen. Monellakin tavalla mies on koko ajan hukassa. Hän elää omassa haavemaailmassaan jonka hän kyllä toisaalta tarvitseekin luodakseen jotain kestävää. Koko hänen runoudestaan, jos käytämme tätä termiä puhuttaessa kirjailusta yleensä, huokuu rakkaus metsään ja luontoon, niihin elementteihin jotka toivat hänelle rauhan. Metsän poika hän tahtoi olla ja oravasta hän lauleli:

Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa; sinnepä ei Hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtineet milloinkaan. 

Kammiostaan korkeasta katselee hän mailman piirii, taisteloa allans' monta; havu-oksan rauhan-viiri päällänsä liepoittaa. 

Mikä elo onnellinen keinuvassa kehtolinnas! Siellä kiikkuu oravainen armaan kuusen äitinrinnas: Metsolan kantele soi! 

Siellä torkkuu heiluhäntä akkunalla pienoisella, linnut laulain taivaan alla saattaa hänen iltasella unien Kultalaan.

Tällaisen runon kirjoittajaa sitten Ahlqvist herjaa hänen kuolemansa jälkeen tahruriksi ja juoppohulluksi.

Aikalaisten näkökulmasta hän oli suuri tuntematon joka ei saapunut suurista maanittelusita huolimatta ensimmäisen suomalaisen oikean näytelmän Lean ensi-iltaankaan, oman näytelmänsä. Sosiaalisissa suhteissaan hän oli kömpelö, taipuvainen paniikkiin ja lukkiutumiseen. Ahdistustaan hän hoiti joskus vähän kovallakin alkoholinkäytöllä. Kivi tunnettiin jokseenkin hurjasta ja aivan mahdottomasta humalakäyttäytymisestään. Hän oli käytännössä täysin kyvytön hoitamaan raha-asioitaan. Suhtautumisessaan naisiin hänellä oli erikoinen taipumus romantisoida naiset hahmoiksi joissa ei ole kovin paljon ihannekuvaa rikkovia säröjä. Tosin tämä kuva rikkoutuu Seitsemän veljeksen viimeisessä luvussa ja aivan erityisesti kuvauksessa Eeron vaimosta. Kivi kuvataan sydämelliseksi ja hyväksi seuramieheksi pienessä joukossa. Jotain hänessä on kuitenkin ollut jota voisimme sanoa hyvin lumoavaksi. Köyhistä oloista lähtenyt oudon vaikutelman antava mies saa kuitenkin tukijoikseen ja puolustajikseen tuon ajan suomalaisen sivistyksen johtavat airuet tietysti lukuunottamatta Ahlqvistia. Ensimmäisen kirjallisuuden valtionpalkinnon, 5000 markkaa, hän nappaa teoksellaan Nummisuutarit Runebergin ja Ahlqvistin nenän edestä. Palkinto menee velkojen maksuun.

Kiven erityislahjakkuus oli tietysti hänen kielentajunsa ja omalaatuinen luovuutensa, taito käyttää suomen kieltä kertoa toistaiseksi ylittämättömällä tavalla. Ja eihän kukaan ole vielä edes yltänyt hänen tasollensa. Keskeneräisiksi hankkeiksi jäävät.