11.10.2023 51
Matkalla Juuttaanmaalla 1984-1985. vol. 2
Jotenkin tuntui että vuosina 1984-1985 elettiin rauhallisempia aikoja. PLO oli karkoitettu Libanonista mutta miehitys söi jatkuvasti sotilaita. Jerusalem Post-lehdestä saatiin jatkuvasti lukea uhreista joiden lukumäärä kasvoi päivittäin. Ja itse asiassa ensimmäisen intifadan puhkeamiseenhan ei ollut aikaa kuin reilut kaksi vuotta. Olihan sen merkit toisaalta jo ilmassa. Israelissa oloni aikana tapahtui yksi kovasti tunteita nostattanut asia. Joukko äärimmäisyys-juutalaisia (Termi on hieman erikoinen, se myönnettäköön.) oli näet perustanut siirtokunnan Länsirannan Hebronin kaupunkiin. Teko herätti paljon suuttumusta ja raivoa ja pientä joukkoa piti laittaa suojelemaan käytännössä komppanian vahvuinen sotilasosasto. Kävin Hebronisa ja näin tuo mielttömyyden. Sympatiani olivat ja ovat edelleenkin tässä asiassa palestiinojen puolella. Kyseinen joukko joka tuo siirtokunnan oli perustanut oli tietenkin sitä mieltä että Hebron on ikivanhaa juutalaisten maata…
Kibbutsimme vapaaehtoisten johtaja Udi Rahav oli ollut Libanonin sodassa ja kyllä hän niitä sotajuttuja kertoikin. Kenraalin poika ja laskuvarjokommando, reservin ylikersantti. Oli pistänyt kertomansa mukaan PLO:n miehiä kylmäksi plutoonittain ja jos sellainen ei jätä miehen olemukseen traumoja niin ei sitten mikään. Paljon olisi kerrottavaa hänestä. Hän oli luonut läheisiä suhteita palestiinoihin ja hän tunsi erään hebronilaisen taksiautoilijan. Niinpä eräänä päivänä kibbutsin pihaan ajoi kaksi isoa sheerut-taksia (Paljon pitempi malli kuin farkku-mersu). Matkasimme Hebroniin jossa pääsime sellaisiin paikkoihin joihin ei turisteilla takuulla enää ole asiaa. Kävimme suuressa Makpelan moskeijassa jonka alla on luola johon Aabraham ja vaimonsa Saara ja muut patriarkat on haudattu.
Vaikka intifada kytikin niin sellainenkin asia oli mahdollista kuin kibbutsin ja läheisen ”arabikylän” välinen futismatsi. Kibbutsillamme oli ihan mukavan kokoinen jalkapallokenttä jossa pelattiin aina ennen auringonlaskua jalkapalloa kibbutsin tapaan. Jokainen sai olla stara ja matsien ilmapiiri oli vallan mainio ja irtonainen. Meikäläisellä oli vallan hirmuinen juoksukunto ja pelasin mielelläni lempipaikallani eli vasempana laitapuolustajana. Yhtä maalia lukuun ottamatta onnistuinkin pitämään Udin nollilla. Seikka mistä hän ei oikein pitänyt.
Mutta sitten koitti futismatsin päivä. Arabit tarjoilivat katsojille omenoita ja ottelu oli vallan korkeatasoinen. Tietystikään vapaaehtoiset eivät saaneet pelata… Vapaaehtoisten johtaja Udi ratkaisi pelin maalillaan. Melkoinen mies hän urheilunkin saralla oli. Oli pistellyt satasen karvan verran alle 11 sekuntia ja sehän on jo aika tavalla lahjakkuuden merkki.
Meikähän oli enemmän pitkänmatkan juoksija ja tuolloin kibbutsiaikoinani pistelin tuommoiset 70-80 km viikossa. Joulukuun 17 päivänä vuonna 1984 juoksin Genesaretin-järven maratonin ja aika oli noin 3.32. Vielä kolmenkympin kohdalla olin noin kolmen tunnin vauhdissa... Mutta jalkapallokaan ei ole pelkkää pikajuoksua…
Mutta sen maaottelun aikana erään sveitsiläisen vapaaehtoistytön kamera katosi ja siitäpäs tulikin iso setvys jälkeenpäin. Kyllä kamera sitten palautettiin ja välit arabikylään olivat taas kunnossa. Eipä sitä tarvita kuin yksi kaveri pilaamaan koko joukon maine...
Palestiinassakin tunsi sen miten talvi ihmisten elämänmenoa; ihminen viihtyy kotosalla talviaikaan ja jalkapalloakaan ei pelattu enää joulukuussa. Maa oli usein kuurassa aamuisin ja kristityt vapaaehtoiset ryhtyivät odottelemaan joulua…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti