Varsinainen henkimaailman juttu

27.11.2023        98

Varsinainen henkimaailman juttu

Englantilainen ihmisvihan apostoli Sydney Fowler Wright (1874-1965) julkaisi vuonna 1927 romaanin nimeltä ”Tulva” (Deluge) Se oli harvinainen bestseller. Sitä myytiin Yhdysvalloissakin 70 000 kappaletta jo julkaisupäivänä. Kirja aiheutti kaikkien aikojen oudoimman tekijänoikeuskiistan, todellakin Tulvan jälkimainingin. Nyt eivät kylläkään olleet asialla myöhempien aikojen käräjämestarit, amerikka-laiset, vaan itse englantilaiset.

Delugen ilmestyttyä Sherlock Holmesin luoja Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti Fowler Wrightille erikoisen kirjeen. Doyle väitti jo pitkään suunnitelleensa samantyyppisen kirjan julkaisemista. Hänen mukaansa Fowler Wright oli saanut kirjan idean, ja kaiketi sisällönkin, hengen välityksellä. Ja tässä oli Doylen mukaan kyse ns. spiritistisestä välittäjähengestä. Fowler Wright ei juuri noteerannut moista hölynpölyä. Hänen poikansa (Fowler Wright näet julkaisi esikoisromaaninsa vasta 51-vuotiaana) kuitenkin pääsi Doylen kirjeen sisällyksestä selville vieden asian lehtien palstoille. Kunnianarvoisa Doyle raivostui tästä uhaten haastaa Fowler Wrightin oikeuteen ”tekijänoikeuksien” rikkomisesta, ellei hänelle esitettäisi julkista anteeksipyyntöä. Fowler Wright ei kuitenkaan edelleenkään taipunut. Juttu käsiteltiin oikeudessa ja hänet tuomittiin maksamaan korvauksia. Ja kaikki tapahtui Englannissa noin 75 vuotta sitten.

Maurice Ravellin ja Uuno Klamin tapaus ei koskaan poikinut oikeusjuttua. Ravellin Boleroa ja Klamin 3 bf-sävellystä on näet pidettävä enemmän kuin sisarteoksina. Kysymys noiden kahden sävellyksen synnystä jäänee ratkaise-mattomaksi. Kyse tuskin lopulta on kuitenkaan plagiaatista. Lienee varmaa, että Ravelli ja Klami tapasivat toisensa Pariisissa useammankin kerran, mutta muuta ei juuri tiedetä. Joskus säveltäjät ovat kuitenkin käyneet Doylen ja Fowler Wrightin kaltaisia kiistoja. Tällaisen tilanteen syntyä on selitetty sillä, että kaksi säveltäjää on tavallaan hengittänyt samaa ilmaa samassa kaupungissa ja samoissa salongeissa. Yksi tapa on etsiä selitystä on puhua sukulaissieluisuudesta. Sellaisiahan Klami ja Ravelli toki olivat, mutta Doyle ja Fowler Wright eivät taatusti olleet. 

Mutta eikö saman perusratkaisun pohdiskelu lopulta voi tuottaa samanlaisen taideteoksen? Entäs sitten suomalaisen jo edesmenneen mestarin Einojuhani Rautavaaran mystiseltä kuulostava puhe sävellyksestä yleensä? Sävellyshän on hänen mukaansa jo valmiina jossain transsendenssissa, ja säveltäjän tehtävä on vain saada se esiin sieltä, toimia kätilönä.

Englantilaisen biologi Rupert Sheldrake on herätti takavuosikymmeninät paljon ihastusta ja ihmettelyä varsinkin ns. muotoresonanssi-teoriallaan. Lyhyesti on kyse siitä, että hän väittää yhteisen kollektiivisen alitajunnan, joka esiintyy myös eläinkunnassa, synnyttävän resonanssikenttiä tietyn ongelman ja yleensäkin tilanteiden ympärille. Esimerkkinä tästä ovat vaikkapa hollantilaiset sinitiaiset kermanjuonti-kikkoineen. Meilläkin takavuosina esitetyssä ohjelmassa Sheldrake esitti asiansa kansantajuisimmalla tavallaan käyttäen sanaristikkoesimerkkiään. Erityisen vaikea sanaristikkohan todella ratkeaa ennemmin tai myöhemmin. Kun yksi henkilö pystyy ratkaisemaan sanaristikon, on se sen jälkeen helpompi muillekin. Mistähän loppujen lopuksi on kysymys, todellako kollektiivisesta alitajunnasta?

Testataanpa Sheldraken ajatuksia sanomalehden lukemiseen. Ketkä tekevätkään siis arvokkainta työtä; yöllä unettomuudesta kärsivät tuumailijat vai aamuvirkutko? Joku on varmaankin joskus ottanut paineita vaikkapa Helsingin Sanomien pyhänumeron lukemisesta, tai varmaankin enenemän lukematta jättämisestä. Eikö pari päivää vanha sanomalehti, isokin sellainen, todella tunnu aikansa eläneeltä. Toisaalta, kuka pystyy enää referoimaan sujuvasti edes viikon vanhan lehden kahta tai kolmea juttua. Näin se vain on ja tuloksena ei ole mitään muuta kuin hillittömät määrät jätepaperia, mutta ehkä jopa pelkällä sanomalehden tilaamisella voi olla jokin hyötytase.

Sanomalehden lukemisen taiteesta on toki pakinoitu ennenkin, kirjoitettu jopa hienostuneita esseitä. Kaikki edellyttävät lukutaktiikkaansa kuitenkin poikkeuk-setta sen, että työstön kohteena oleva lehti pitää silmäillä mahdollisimman aikaisin, mieluummin jo aamulla! Helpointa olisi siis silmäillä Hesari, pistää se reppuun, ja lähteä aamukävelylle. Antaa siis muiden hoitaa rasittava ja monta tuntia vaativa lukutyö. Toisaalta on kausia jolloin lehden lukeminen tuntuu oikein motivoidulta. Jakaako se ”kollektiivinen alitajunta” siis myös lukuvuoroja?

Entäpäs sitten vaikkapa Fingerpori-tyyppinen sarjakuva? Muotoresonanssin perusteella se ei välttämättä olisi illalla enää yhtä oivaltava. Tässäkin suhteessa on syntymässä kaksi koulukuntaa, vai onko ilta poikkeuksetta pessimistisempi? Toisaalta voi kysyä sitä, miksi julkaista provinssi-kaupungin lehdessä samoja kolmiruutuja kuin valtakunnan ykköslehdessä vuotta aikaisemmin? Vai pitääkö resonoitavan sitten todella tietää enemmän kuin vain alitajuisesti syntyvästä muotokentästä? Valtakunnan ykköslehti ei siis välttämättä olisi muotoresonanssin suhteen mikään valtakunnan-verkko, tai tässä tapauksessa muotokenttien alustaja. 

Ehkä on kuitenkin yksi asia, jota muoto-resonanssikaan ei voi murtaa tai muuttaa? Sitä ilmiötä on totuttu kutsumaan huumorintajuttomuudeksi. Ja muotoresonanssi, edes eräässä kuviteltavissa olevassa ja hieman kaksimielisessä sivumerkityksessään, ei paranna eikä tee enemmän oikeutetuiksi tietyntyyppisiä tyhmiä tendenssivitsejä.