Kalevala — onnellinen väärennös.

02.11.2023        73

Kalevala — onnellinen väärennös.

Juha Hurme

Kenen Kalevala 

SKS 2023

Onhan se kyllä aina tiedetty. Mutta onko oikein puhua väärennöksestä? Joidenkin mielestä on, joillekin tuo ei merkitse yhtään mitään. Hyvin tarpeellinen se on ollut ja ilman sitä Suomi-niminen projekti olisi hyvin erilainen, ja sitä ei välttämättä olisi saatu edes päätökseen. Juha Hurme on tehnyt ruumiinavauksen Kalevalalle ja myös aika vastaansanomattomalla tavalla kertonut elonsyyn. Kirjan kannessa kysytään ”kenen Kalevala,” ja  kysymys on aivan oikeutettu. Kalevala kuuluu kaikille suomensukuisia kieliä puhuville ja myöskin koko maailmalle.

Hurmeen teos on varmasti uusia uria avaava. Kyse on teatterimiehen ja kirjailijan, Finlandia-voittajan, laatimasta selvityksestä. Kirja voi poikia tulevina vuosikymmeninä välillisesti Suomi-projektiin liittyviä tutkimuksia. Niitä varmasti tulee; mielenkiintoista olisi tutkia Suomen ajatuksen ja idean syntyä positiivisena salaliittoteoriana.

Suomalaisethan ovat pirullisen ovelia ja hankalia liitolaisia. Hitleriä kustiin silmään kesällä 1944 ja Neuvostoliitolta otettiin maksetut sotakorvauksetkin takaisin ainakin yhden kerran clearing-kaupan kautta joita Neuvostoliiton talousviisaat eivät olisi halunneet jatkaa. Kalevala syntyi Suomen ollessa venäjän imperiumin autonominen suuriruhtinaskunta. Ei voi olla ihmettelemättä sitä suunnitelmallisuutta joka liittyi autonomian ajan Suomi-projektiin. 

Lönnrotin työn lopputuloksena oli Kalevala joka kyllä riittäisi kyllä suuremmankin kansakunnan kansalliseepokseksi. Omalla tavallaan Kalevalasta tuli suomalaisen fundamentalismin peruskivi. Mannerin opusta lukiessa havahtuu siihen että jo Lönnrotinkatu itsensä aikana, aivan vanhan Kalevalan, vuonna 1835 ilmestyneen suppeamman eepoksen ilmestymisen jälkeen, ihmiset ottivat sen aivan todesta. Näin kävi  vaikka Lönnrot itse antoi ymmärtää jotain muutakin. Ilman onnelista väärennöstä, Kalevalaa ei olisi syntynyt suomalaisen taiteen kultakautta. Olisiko kulttuurimme sitten erilainen ilman sitä? Tähän voidaan vastata, että Suomea ei välttämättä olisi olemassa ilman Lönnrotin työtä.

Onhan se väärennös, mutta todellakin erittäin tarpeellinen väärennös; ilman sitä olisimme voineet hukkua suurten historian voimien myllerryksessä. Ilman sitä olisi hukkunut ajatus Suomesta ja suomea puhuvista ihmisistä joilla on selkeä ymmärrys omasta itsestään ja omasta menneisyydestään.

Manner nostaa esille suomalaisten ja itämerensuomalaisten heimojen kansojen runonlauluperinteen ja kaiken sen rikkauden. Sanotaan että ennen vanhaan,  vielä Lönnrotin aikaan tukltaessa, käytännössä kuka tahansa osasi runoilla, laulella että tuo taito olisi ollut ikään kuin verissä. Taito eli vanhoissa kyläyhteisöissä. Jos näin on niin mikä on hävittänyt tämän elvän kulttuurimuodon, runonlaulannan? Onko se kirkko ja sen taipumus kangistaa kaikki kaavoihinsa. Luterilaisuus hän on uskonto muoto joka muuttaa kaiken sanotun kirjalliseksi. No kirjoja ovat suomalaiset kyllä paljon tehneet varmasti tietyllä tavalla liikaakin. Vastaus on kuitenkin yksinkertainen. Kuten Manner aisa itse kiteyttää: ”Runolaulu oli noin 2000 vuoden mittainen improvisoidun suullisen perinteen projekti, joka edellytti luku-, ja kirjoitustaidottomuutta. Kun runot kirjoitettiin ylös, ja laulajat oppivat lukemaan, koko perinne hävisi saman tien.”

Yksi ajatus joka Mantereen kirjaa lukiessa tuli mieleen on myöskin se, mikä on elävää kulttuuria? Onhan kirjakin elävää kulttuuria; kirjailija ei voi päättää miten hänen teoksensa pitää aina tulkita. Yksinkertaisesti sanoen, kun jotain on painettu on tapahtunut aina jonkinlainen pysähdys. Tähän on saatu helpotusta vasta digitaalisena aikana kun julkaisujen päivittäminen on mahdollista, ja ennen kaikkea helppoa. Mutta missä sitten syntyy elävää kulttuuria? Sitä syntyy siellä missä kaksi tai kolme kohtaavat ja vapautuvat turhasta sovinnaisuudensta ja kaavamaisuudensta. Ei se sen monimutkaisempaa ole. Ehkäpä joku vielä lähtee pohtimaan suomalaisen virsiperinteen, jota kehutaan myöskin hyvin rikkaaksi ja eläväksi suhdetta vanhaan runonlauluperinteeseen. Pohjaa löytyisi Kantelettaren tutkimisesta sehän on aina jäänyt veljensä Kalevalan varjoon. 

Harva kirja tulee luetuksi kahteen kertaan ja äänikirjakin tulee kuunnelluksi harvemmin toista kertaa. tätä kirjaa kuunnellessa ajatus lepää ja lähteä uusille urille siinä määrin että sen haluaa kuunnella vielä kerran. Lukeakin toki voi ja tietysti lukea ja kuunnella samaan aikaan.