Pakkasporinaa - Myyttiä myytin päälle.

15.01.2024 147

Pakkasporinaa - Myyttiä myytin päälle.

Talvi on siis tullut ja ajatuksetkin ovat vallan talviset. Kun olin kerran jo etelään takaisin tultuani Kainuussa viimeisen kerran pitämässä talvirippikoulua käytimme erään kajaanilaisen oppaan palveluja. Tuli puhe Eino Leinosta. Hän väitti lukeneensa kaiken ko. runoilijasta. Sanoin, että etpäs ole, yksi juttu on jäänyt lukematta. Sovimme että lähetän jutun hänelle sähköpostissa ja hän sitten kommentoisi sitä. Lähetin jutun mutta kommenttia en ole vieläkään saanut… Mistähän moinen…

Myyttiä myytin päälle

Jotenkin Kalevalanpäivän läheisyys, ja vanhojen ”oikeiden” talvien muisto tuo mieleen Eino Leinon Helkavirret ja miehen yleensäkin. Helmikuinen talvi, aur-ingon kimallus suomalaisessa alkumetsässä, on Kimmon koston ja Orjan pojan tunnelmamaisemaa.

 Meillä ei ole vielä kyetty arvioimaan Leinon koko runo-tuotantoa tarpeeksi kriittisesti. Joku on kylläkin sanonut hänen runoutensa ole-van kuin aarniometsä, jossa siellä täällä kasvaa rämöpuiden keskellä muutama ytimeen asti terve yksilö. Omana aikanaan ankaraa kritiikkiä saanut runoilija on kokenut profeetan kohtalon; jälkipolvet kyllä rakentavat hautamuistomerkkejä ja patsaita, lopulta hänestä tulee hyvä ja vaaraton ideologinen työväline. 

Oliko Leinon ansio hänen runoudessaan vai persoonansa käyttökelpoisuudessa? Onko hänen runoutensa pääasiassa kuitenkin luokiteltavissa vain ”runotarten erehdykseksi?” Kysymyksiin voidaan vastata vain jos ensin määrätietoisesti hävitetään muutamia myyttejä, ja arvioidaan kaikki aivan uusista lähtökohdista.

 Jos hänen tuotannostaan pitäisi nostaa esiin jotain kestävää, niin ehkäpä sitten molemmat sarjat Helkavirsiä, ja kesällä 1903 syntynyt lyyrinen mestaripala Nocturne. Pelkästään nekin riittäisivät nostamaan hänet kansallisrunoilijoiden kastiin, ja vain niiden osalta hänet voidaan luokittaa eurooppalaiselle mestaritasolle. Helkavirret ovat käytännössä ainoa todella onnistunut sovellutus kalevala-mitasta. Puhdastahan se ei tosin ole. 

Leino onnistui soveltamaan monotoniseen nelipolviseen trokeeseen aineksia runouteemme niin vaikeasti istuvasta kuusimitasta hallitun mitanylityksen ja säkeenmurros-tekniikan muodossa. Lisäksi helkavirret, erityisesti kesän 1903 ensimmäinen sarja, sisältävät  huomattavan musiikillisen taustavirityksen.

 Kangasniemen taikakesänä 1903 ylevimmillään kukoistanutta Leinon ja Otto Mannisen toveruutta voidaan verrata verrata saksalaisten Goethen ja Schillerin ystävyyteen. Mannisen osuus helkavirsien synnyssä oli tärkeä. Nimenomaan runoilija tarvitsee ateljee-kriitikkoa, hänen on alistuttava ainakin yhdelle ihmiselle. Esimerkiksi 1900-luvun merkittävimmän runoelman, T.S.Eliotin ”Aution maan”, synnyssä runoilija-toveri Ezra Poundin osuus oli ratkaiseva. Juuri hän lyhensi ja stilisoi Eliotin käsikirjoituksen, teki sille tarvittavan ”keisarinleikkauksen.” Sitten on myös muistettava, että kesällä 1903 syntyi myös Nocturne. Sitäkin hiottiin ja versioitiin Rasinkankaan saunan lauteilla ja kesäillassa.

 

Leinon runous on kylläkin hyvää käyttölyriikkaa, ja suuren yleisön silmissä se onkin kestänyt näihin päiviin asti. Paljolti se on pelkkää mittaan kirjoitettua tunnelmankuvausta, poikkeuksellisen melankolisen psyyken purkausta. Mittaan pakotettuna ja loppusoinnutettuna se kieltämättä näyttää runoudelta. Harvoin se kuitenkaan sanoo juuri sitä, mitä vain runouden pitäisi pystyä sanomaan. Toisaalta eivät modernismin silmälasit aina tee hänelle oikeutta.

 Kahdessa suhteessa Leinon kritiikitön palvonta on ollut perin turmiollista. Sillä on ollut hyvin haitallinen vaikutus suomalaisten käsityksiin runoudesta yleensä. Sitten voidaan väittää, että joillain hänen runoillaan, ja erityisesti niiden tulkinnoilla, on ollut määrät-tömän haitallinen vaikutus suomalaiseen sielunmaisemaan.

 Minkä tahansa negatiivisen asenteen viljely ei voi olla kenellekään hyväksi. 

Leinon runous ja hänen traagisen taitelija-kohtalonsa ihannointi on ollut haitallista myytinrakentelua. Mukamas suomalainen alavireinen sielunmaisema on yhtä suuri myytti kuin suomalaisten huono viinapää. Meissä kaikissa asuu aivan varmasti pieni iloinen ja touhukas toskanalainen pienviljelijä. Ja meilläkin on tulta syökseviä harmaahapsia ihan kotitarpeiksi...

 Annetaanpa ajatuksen jälleen lentää... Jos runottaret, vaikkapa ne yhdeksän ihanaa Helikonin sisarta, todella eläisivät, niin heidät voisi raastaa esiin terhenlinnoistaan. Sitten heidät pitäisi haastaa oikeuteen kiusanteosta, jopa kuolemantuottamuksista. Montakohan liipaisimenpainallusta ja hirttonarun nitkahdusta Leinon Lapin kesä on saanut aikaan. Sellaisen runon inspiroiminen olisi siten nähtävä rikollisena tekona. Mutta turhautuvathan runottaretkin joskus Lapin kesä Vesku Loirin tulkintana ei ainakaan sovi olympia-joukkueen taisteluhengen kohotukseen. Sitten onkin helppo sanoa: ”Tein vain parhaani!” Tässä olisikin tilaus suurelle psykohistorialliselle tutkimukselle.

 

Yksi hartaasti varjeltu myytti on myös kuva Leinosta ennen aikojaan vanhentuneena ihmisenä. On puhuttu jopa aivan erityisestä ihmislajista, jonka kohtalona on elää elämänsä tiivistettynä, puolet toisia nopeammin. Hänen kuolinsyykseen on aina laveasti määritelty vain ”pitkälle edennyt selkäydintauti.” Kuulostaako jotenkin mystiseltä? Selkäydintauti (Lähinnä selkäydinkato eli tabes dorsalis.) on kylläkin seuraus jostain muusta, 1900-luvun alkupuolella lähes aina hoitamattomasta ja pitkälle kehittyneestä syfiliksestä.

 Kysymys siitä kuoliko Leino kuppaan saa kaikki hienostuneet Leino-tuntijat punas-telemaan, rykimään ja virittelemään suomalaisille ominaisen itsesensuurin kyllästämiä lausekuvioita. Esimerkiksi Ranskassa ei koskaan ole ollut häpeä jos suurmies kuolee syfilikseen, tai nykyään vaikkapa AIDSiin (Kuten oli laita esim. Michel Foucaultin). Tähän sopiikin muutama säe edelleen osuvaa ja onnistunutta Leinon satiirista käyttölyriikkaa:

“Tuhatkasvoinen on kyltyyri —

 se on kiinassa Kiinan myyri —

 mut Suomessa Suomen kyltyyri

 tuon kaiken on karikatyyri.”