02.01.2024 134
Ehkä on sanottava jokin sana myös kurssitovereistani, siis heistä jotka aloittivat opintonsa vuonna 1985. Joukko oli vallan suuri ja siitä valmistui joskus monen mutkan jälkeen noin 110 teologian maisteria. Opintonsa taisi aloittaa silloin aika tarkkaan 180 fuksia. Kurssitovereitani olivat mm. Jaakko Heinimäki, Ari Hukari, Sari-Anne Metso noin nimekkäämmästä päästä ottaen.
Pisimmälle heistä pääsi ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana ihmesälli Ari Hukari. Taisi mies vetää tuommoiset 90 opintoviikkoa ensimmäisen vuoden aikana. Mies kuului sanoneen ettei hänellä ole ollut elämässää aikaa eikä mahdollisuuksia lukea mitään kirjaa kahta kertaa. Saavutus oli mittava ja mieshän sai kandin paperit reilussa kahdessa vuodessa. Nykyään mies on Tampereen hiippakunnan hiippakuntadekaani.
Jotkut olivat tunnollisia ja jotkut vielä tunnollisempia. Ensimmäisenä tutkijan laakerit saavutti Sari-Anne Metso kun hän kunnostautui Qumranin tekstien nuorena tutkijana. Hän taisi olla ensimmäinen joka väitteli vuosikurssin 1985 opiskelijoista tohtoriksi. Emme oikein olleet koskaan jutuissa sillä jutustelu ei vain suju joidenkin ihmisten välillä, ja jos sen tajuaa niin on parempi juuri niin. Maailma on liiaksensa täynnä väkipakollisia ja muodollisia suhteita.
Jaakko Heinimäki erottui joukosta jo ensimmäisen vuosikurssin aikana. Tuntui että miehellä oli kiire jonnekin ja ilmeisesti hän ehtikin päämääräänsä. Oliko hän peräti toisen vuosikurssin aikana jo Teologisen tiedekunnan opiskelija-yhdistyksen lehden eli Kyyhkysen päätoimittaja. Heinimäkeä tituleerataan nykyään kirjailijaksi. Enemmän pitäisin miestä silloin ja nyt toimittajaksi ja vain vaivoin epigoni-kirjailijaksi. Onhan mies kirjoittanut pikkuhauskaa ja mukavia mielleyhtymiäkin herättäviä kirjoja mutta niissä ei ole juuri kovin paljoa omaperäistä. Tietystikin mies on ansainnut asemansa kovan työn tuloksena ja sitä ei pidä kadehtiman. Humoristina en Heinimäkeä ikävä kyllä ole koskaan pitänyt. Kyse on lähinnä enemmän vakavuuden puutteesta. Mutta moisilla avuilla voi Suomessa päästä jo kyllä varsin pitkällekin.
Sitten oli kirjava joukko muita vuonna 1985 opintonsa aloittaneita. Vuosien mittaan on näihin kurssitovereihin törmännyt monessakin yhteydessä. Nyttemmin on monen kanssa voinut kokea kollegiaalisuutta. Se ei välttämättä korvaa sitä mitä olisi voitu saavuttaa jo opisluajan ensimmäisinä vuosina. Katseet olivat muualla ja olin tehnyt oman valintani. Oli silti suurenmoinen kokemus löytää ystäviä muistakin tiedekunnista. Teologi saattoi viihtyä hyvin maantieteilijän ja taloustieteilijän kanssa ja myöhempinä vuosina teekkarien seura oli vallan antoisaa. Mutta yhtä kaikki on selvää että noita vuosia ei saa takaisin eikä kokemusta osakuntaelämästä eikä liioin myös menetettyjä hetkiä tiedekuntayhdistyksen parissa. Kadonnutta aikaa voi metsästää ja sitä voi saada hetkittäin kiinnikin mutta sellaista ei enää mistä ei ole mitään kokemustakaan. Se on haikea ja surullinen juttu mutta sellaisenaan pakko hyväksyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti