23.08.2023 2
Marcus Tullius Ciceron De senectute — Vanhuudesta.
Kyseinen kirja oli aikoinaan pitkään ns. pikaisesti luettavien kirjojen joukossa. Välillä se oli näennäisesti kadoksissa, välillä taas jopa hetken aikaa unohduksissa. Joulukuun viimeisinä päivnä vuonna 2011 se tuli tapaninmyrskyn jälkeisessä sähköttömyyden valtakunnassa kinnostavaksi ja tuomio kävi sen ylitse käytännössä yhdeltä istumalta ja tehokkaasti lukien vajaassa tunnissa. Tosin ei siinä ollut sivujakaan kuin noin sata esipuheineen ja selvennyksineen. Nykyään kirja on Auran pappilasta muuton jälkeen tärkeiden kirjojen ja esineiden kaapissa, ja eilen silmäilin sitä taas hieman.
Vähäinen se ei ole kirjojen joukossa, vaatimaton autorikaan. Teoksen koko nimi on Gato maior de senectute ja kirjoittajana itse Marcus Tullius Cicero. Siis kirja käsittelee vanhuutta.
Kirjan kirjoittaja oli suuri puhuja ja asianajaja, roomalainen valtiomies. Cato maior de senectute on kirjoitettu joskus vuoden 45 e.a.a tietämillä. Siinä kolme henkilöä on sijoitettu noin sata vuotta aiemmin, noin vuonna 150 e.a.a tietämillä, puhumaan vanhuudesta ja sen syvääkin syvemmästä olemuksesta. Sommitelma ei ole erikoinen eikä mitenkään ainutlaatuinenkaan antiikin kirjallisuudessa. Näin saa Cicero, joka itse on nousukas eli Homo Novus, arvovaltaa yhdeltä hyveellisimmäksi tunnetulta roomalaiselta eli vanhemmalta Catolta. Cato kuvataan keskutelun aikana 84 vuoden ikäiseksi. Keskustelukumppanina ovat vähän nuoremmat Publius Cornelius Scipio Aemiliananus Africanus Minor (35 vuotta) ja Gaius Laelisus Sapiens.
Kirjanen sai pian ilmestymisensä jälkeen huomiota ja suosiota osakseen ja sittemmin sillä on aina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita kaikkina aikoina, ja on varmasti vastakin oleva. Kirjan kuvaus on eloisaa ja on aivan turhaa väittää että se mitä on lähinnä Norman Vincent Pealen lanseeraaman positiivisen ajatelun takana olisi mitään uutta auringon alla. Tiedä sitten lukiko suomalainen runoilijamme Eino Leino tämän teoksen ja masentui niin, että kirjoitti vastausmusiikikseen runon nimeltä "Lapin kesä." De senectute sisältää nimittäin paljon kuvauksia "tulta syöksevistä harmaahapsista." De senectute ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1918 ja Lapin kesä on kirjoitettu vuonna 1902. Mutta Leinohan syöksi tulta miten tahtoi ja teos saattoi tulla tutuksi muutenkin elikkä aiemmin.
Jokaisessa kirjassa on ns. kohokohtia ja niin on tässäkin kirjassa. Innostavimmillaan Cicero on ylistäessään maanviljelijän huvituksia. Runollisimmillan hän on tässä puhuessaan viininviljelystä. Cicero on tiivistänyt muutamaan sivuun niin paljon tuossa ylistyksessään, että jopa hyvinkin kokenut lukija luulee jo hänen lukeneen Vergiliuksen Georgican. Järjestys on kuitenkin toinen ja varmasti Mantuan suuri poika tunsi Ciceron teoksen. Rooman kansalliskirjailija Vergilius tarvitsi löpöä ja innoitusta muilta ennen häntä eläneiltä. Jalosteun viiniköynnöksen menestyessä jo meilläkin ovat nämä sanat aina innoittavia:
"Kuten jo ensin sanoin niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys; tukipylväitten rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, käynnösten sitominen ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja toisten jättäminen koskematta."
De senectute on yksi Ciceron filosofisista teoksista, jotka hän kirjoittaa noin kuusikymppisenä rakkaan tyttärensä Tullian kuoleman jälkeen. Syntynä ja kuolema ovat voimista väkevimpiä, mutta niin on kuolemakin jos sen oikein oivaltaa. De senectute on pieni, vaivaton ja johdannolla varustettuna oiva lukukokemus. Meillä sen tulisi ilman muuta kuulua alemman opetusasteen neljännelle luokalle suuntaavan pienen ihmisen kesälukemistoon.
Paljon muutakin tuosta teoksesta voisi sanoa mutta keskeneräiseksihän tämä jää. Että eikun ulos ja puuhailemaan kasvustojen kanssa niin eiköhän rokressiota tapahdu.
Ja jos joku jäi odottelemaan Loiria loikumaan Lapin kesää niin pettyy pahakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti