Ekologiaa, zeniä ja hyviä harrastuksia.

30.08.2023       9

Ekologiaa, zeniä ja hyviä harrastuksia.

Onko sitten olemassa pahoja harrastuksia? Ehkäpä onkin. Toisaalta mitä tahansa ihminen ryhtyykään tekemään, sen hän tekee lopulta vain omaksi kunniakseen. Jos nyt sitten haluaisi ottaa varman päälle niin voisi vähämaksimoida tekosensa ja ottaa esille vaikkapa ekologisen näkökulman. 

Kaikenlaista on tullut harrastettua, mutta kaksi asiaa menevät yli kaiken. Toinen niistä on jousella jousella ampuminen. Porisen siitä tänään jonkin verran. On verrattain helppoa oppia perustekniikka, mutta nyansseja onkin sitten valtava määrä. Jousiammuntaan pätee se mikä moneen muuhunkin asiaan: 

Syvällinen perehtyminen yhteen asiaan parantaa mielen kapasiteettia ja sen hallintaa siten, että sen jälkeen jonkin muun asian omaksuminen ja oppiminen on helpompaa. Pyramidi on siis päälaellaan. Tämähän on nykyisten korkeakouluopintojenkin periaate näin bologna-kaudella. Menneisyyttä ovat vanhan ajan tohtorit jotka hallitsivat perusteet monista tieteenaloista ja oman tieteensä monista juonteista. 

Viikonloppuna kuulin jälleen  kysyttävän mielipidettäni Eugen Herrigelin kirjasta Zen ja jousella ampumisen taito. Luin kirjan jo vuonna 1978 ensi kerran ja pidin aika ajoin nuorempana itseäni melkoisena zenistinäkin. Myöhemmin oli tapana tuoda vaikkapa rippikoulujen iltahartauksiin muunneltuja zen-tarinoita kristillistettyinä. Jeesuksen ja zen- mestareiden opetuksissa on paljon jotain samaa "perimmäistä." Ainakin jos niitä analysoidaan puhtaasti viisaus-perinteen kannalta.

Zen-buddhalaisuudessa jonkin asian harrastaminen on yksi tie kohti zeniä. Jousella ampuminen on vain yksi tie muiden joukossa, on nimittäin kendo-miekkailukin, tusshi-maalaus ja kukka-asetelman tekeminen ja tietysti tee-seremonia. Jos seuraa kyodon eli zen-jouskaroinnin harrastamista näkee helposti ne kovat vaatimukset jotka aloitte-levalle ampujalle asetetaan. Mestarin kuriin on alistuttava ja ns. kaukoammunta-lupa saadaan joskus jos pitkään aikaan ylipäänsä saadaan. Zen-mestarit ovat vaativia kuin japanilaiset keittiömestarit konsanaan. Hyväksi kokiksi mielivä tulee näet suuren mestarikokin apupojaksi. Moneen vuoteen ei mestari puhu apupojalleen mitään, mutta oppimista tapahtuu koko ajan. Lopulta apupoika osaa valmistaa täydellisen aterian jne... Keittiöön tulon ja ensimmäisen aterian välille mahtuu toki jonkin verran opastavaa ähinää, mulkoilua ja murinaa, joskus voi jopa joutua väistämään jopa lentävää veistä.

Harrastus vain voi niin helposti muuttua pakkomielteeksi ja kilpailemiseksi. Jousellakin voi ampua vain sen itsensä vuoksi ja unohtaa tauluun ampumisen. Jääkiekkoakin voi harrastaa pelaamatta joukkueessa. Jos vaikka talvisaikaan käy lämärilaukomassa jos kohta rannevispaamassakin oikealla jäällä, ja mielikuvitusta riittää niin kyllä sitä voi kutsua itseään vallan hyvin jääkiekkoilijaksi. 

Mutta mennäänpäs hetkeksi vaikkapa siihen ekologiseen näkökulmaan... Jousiammunnan ekologinen jalanjälki on nimittäin verraten pieni, varsinkin jos valmistaa jousen itse. Toisaalta jos ryhdymme arvioimaan joidenkin harrastusten ekologisia jalanjälkiä niin menemme helposti tuomitsemisen linjalle... Mutta onhan jouskarin ja vaikkapa moottoripyörän ekologisessa jalanjäljessä vallan huitsin iso ero... Pitäisikö puhua peräti valovuodesta... Ja entäpä purjevene, moottoripaateista nyt puhumattakaan...

Tänään jälleen keskeneräinen ajatus ja varsin pieni. on aika rauhoittua ja puolenpäivän jälkeen ensimmäisen tunnin jälkeen. Japanilaista huilua on aina hyvä kuunnella.